Vinska totteli.
X.
Kunnanesimiehen talossa vallitsi kauhu ja sekasorto. Kymmenettä kertaa kertoi Peter asuinhuoneeseen kokoontuneille uteliaille joukoille, miten hän vielä ennen keskiyötä oli puhunut isänsä kanssa ja sitte mennyt nukkumaan viereiseen huoneeseen ja miten paria tuntia myöhemmin koriseva ääni oli hänet herättänyt… Miten hän oli rientänyt vuoteeltaan isänsä luo, joka veti viimeisiä hengähdyksiään, lähettänyt rengin pappia noutamaan ja palvelustytön lääkärin luo… Ja miten molemmat olivat myöhästyneet… Ja miten lääkärin, tavottaessaan kuolleen kättä, oli pitänyt väkisin avata hänen nyrkkiin puristettu kouransa voidakseen siitä riistää puoleksi tyhjennetyn pullon, jota kuolonkamppauksessa jäykistyneet sormet vielä pitelivät.
Kuulijakunta osotti huokaillen ja valittaen myötätuntoisuuttaan, ja
Peter jatkoi:
"Pappi katsoo. Mitä tämä on? kysyy hän. Lääkäri katsoo myöskin, mutta ei virka mitään. Taivaan Herra! huudahtaa pappi. Onko hän kärsimyksiinsä kyllästynyt? Onko hän tehnyt kuolemansynnin? Hän on kuollut verenvuotoon, sanoo lääkäri, ja lisää pulloa haistellen: ne on juhannuskukkatippoja!"
"Ken sitä uskoisi", keskeytti vanha vaimo. Peter purskahti itkuun.
"Ken sitä uskoisi, olen minäkin sanonut! Myrkkyä on isäni saanut. Näin illalla erään miehen hiipivän puutarhan kautta pois ja luulin hänet tuntevani, kutsuin palvelustytön paikalle, annoin häntä korville ja sanoin: kuka oli eilenillalla isäni luona? — Pavel, sanoi hän ja langeta rojahti polvilleen eteeni. Isänne oli käskenyt että hänet on laskettava sisään… Lyökää minut vaikka kuoliaaksi, mutta voin vannoa että asia on niin! Teidän isänne oli käskenyt että hänet piti päästää sisään, puhun niinkuin asia on, muuta en tiedä."
Tultuaan tähän kohtaan kertomustaan sai Peter tavallisesti raivoisan itkukohtauksen. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli ja karkea, kovaluontoinen poika valitti kuin lapsi: "Äitini on jo kauvan sitte kuollut ja nyt ei minulla ole enää isääkään. Orpo olen, yksinäinen ja hylätty!"
Kuulijakunnassa, joka jännityksellä seurasi hänen vilpittömän surunsa purkauksia, lausuttiin syytöksiä Pavelia kohtaan. Tuo poikalurjus on syypää esimiehen kuolemaan. Hänestä, joka luultavasti mieluimmin vetelehtii tyhjäntoimittajana, on työ paimenen luona alkanut tuntua liian raskaalta. Hän on pyrkinyt sieltä pois, vaan ei rohennut ilman esimiehen lupaa, ja kun tämä on ollut taipumaton eikä suostunut hänen itsepintaiseen pyyntöönsä, on poikalurjus kostanut ja toimittanut esimiehen pois ihmisten ilmoilta.
Juttu muodostui pian valmiiksi, levisi nopeasti kylään, tuntui täysin luotettavalta ja kiihotti ihmisten mieliä tavattomasti. Päämiehensä menettänyt kunnallishallinto lähetti piirikunnan virastoon pyynnön että sieltä kaikin mokomin lähetettäisiin paikalle santarmi, samaan aikaan muutamat huimapäät juoksivat koululle antaakseen, niinikään kaikin mokomin, myrkynvalmistajalle aimo selkäsaunan. Perille tultuaan näkivät he kuitenkin talon teljettynä. Opettaja oli, heti kun oli saanut tiedon Pavelia koskevasta uhkaavasta huhusta, kuulustellut poikaa, teljennyt hänet koulusaliin ja lähtenyt lääkärin luo. Siellä oli juuri paraillaan kirkkoherra, Peter, seppä Anton sekä muutamia talonpoikia.