"Että hän on vienyt jotain esimiehelle."
"Sen hän tunnustaa muutenkin."
"Vai niin", sanoi kirkkoherra, "hän on sen teille tunnustanut."
"Sen hän tunnustaa teillekin."
"Haluaisin kuulla tuon tunnustuksen, herra opettaja. Pyydän, olkaa niin hyvä ja kutsukaa poika tänne."
"Minä menen häntä noutamaan!" huusi Peter ja aikoi jo hyökätä ulos.
Anton pidätti häntä:
"Et sinä mene mihinkään, sinä olet kuin mikähän narri. Minä menen, opettaja."
Mutta Habrecht kiitti häntäkin tarjouksesta lähti huoneesta ja palasi hetken päästä suojattinsa mukanaan.
Ainoastaan suurimmalla vaivalla saatiin Peter estetyksi hyökkäämästä pojan kimppuun. Hän uhkasi häntä, huutaen niin kovasti kuin Pavelin näkemisen herättämä hengästyttävä raivonsa suinkin myönsi: "Katsokaa tuota koiraa! Eikö hänen päältäänkin jo näe minkälainen koira hän on?"
Ja todellakin, sellaisena kuin poika astui kylänsä korkeimman tuomarivallan eteen, ei hän suinkaan ollut luottamusta herättävä. Hänen päätään näytti polttavan; salaperäinen, synkkä tuska kuvastui hänen hehkuvilla kasvoillaan ja puolittain sulettujen silmälautojen välitse välähteli sammumattoman vihan lieska pääsyyttäjää Peteriä kohti.