"Mitä sinä kivellä aijot?" kysyi santarmi.
"Kun kerran rakennan itselleni mökin — ja sen vielä teenkin" — kuului vastaus, "silloin panen tämän kiven kynnyksen alle, jotta muistaisin aina sisään ja ulos astuessani miten ihmiset ovat minua häväisseet."
Tuntia myöhemmin saavuttiin määräpaikkaan. Piirikunnan tuomari kutsutti Pavelin eteensä ja näytti olevan taipuvaisempi uskomaan hänen syyllisyyttään kuin viattomuuttaan. "Sillä", oli hänen tapansa sanoa: "minä puolestani en ajattele ihmisistä pahaa, vaan kaikkein alhaisinta."
Tutkimusta jatkui, esimiehen ruumis määrättiin leikattavaksi. Oikeuskemistin poissaollessa teki hänen sijaisensa, hyvin itseensäluottava nuori mies, tuiki pintapuolisen tutkimuksen ja todisti muitta mutkitta että kuolleen vatsassa ja sisälmyksissä oli myrkkyä. Silloin oli Pavelilla huonot ajat, vaan hän pysyi lujana ja käyttäytyi julkisessa oikeudessa aivan niin kuin kuulustelussa kotikylässään. Hänen kärsimyksensä loppuivat varsinaisen oikeuskemistin palatessa, joka ryhtyi tarkastamaan tottumattoman virkaveljensä töitä, huomasi tutkimuksen puutteellisuudet ja yhdessä lääninkirurgin ja piirifyysikon kanssa kumoamattomasti todisti, että esimies ei ollut kuollut myrkystä, vaan sairaudestaan.
Miltei heti senjälkeen vapautettiin Pavel ja sai jättää vankeuden.
Peter, hänen pääsyyttäjänsä, tuomittiin maksamaan kulut.
Viimeisenä sunnuntaina, jonka Pavel vietti tutkimusvankilassa, oli Habrecht saanut luvan käydä hänen luonaan. Opettajaa tämä jälleennäkeminen syvästi liikutti.
"Kaksi kuukautta vankilassa!" huudahti hän. "Niin pitkälle olet antanut asiasi mennä, sinä itsesi vihollinen. Pavel, Pavel; paljo pahaa ovat ihmiset jo sinulle tehneet, mutta ei kukaan niin paljon, kuin itse olet itsellesi tehnyt." Hän kysyi pojalta mitä tämä oli ajatellut pitkinä yksinäisinä päivinä ja öinä.
"En juuri mitään; öisin nukun ja päivillä teen työtä; he ovat antaneet minulle työaseita", vastasi Pavel ja veti sänkynsä alta esiin mökkinsä mallin. Se oli hänen tuleva asumuksensa, jonka hän oli kyhännyt mitä suurimmalla tarkkuudella ovineen ja ikkunoineen ja olkikattoineen. Merkillinen vastakohta: pojan kädet kuin karhun kämmenet ja tämä siro työ. Hän oli sen tehnyt Milada sisarelleen ja pyysi nyt Habrechtin ottamaan sen mukaansa, lähettämään tytölle sekä samalla kirjottamaan hänen viattomuudestaan. Habrecht lupasi tehdä niin, ilmottamatta ollenkaan että hän oli kirjottanut jo kaksi pitkää kirjettä luostarin arvoisalle johtajattarelle, kertoen asiat omantunnon mukaisesti ja kyllin laajasti, niin että Pavel esiintyi yhtä viattomana kuin sokerista tehty pääsiäislammas. Molemmat kirjeet huokuivat mitä syvintä osanottoa ja palavinta totuudenrakkautta. Valitettavasti ne jäivät seurauksitta, sillä kumpaiseenkaan ei Habrecht saanut vastausta.
* * * * *
Oli tammikuun loppupuoli, päivä lämmin, lumi hyvää vauhtia sulamassa ja kapeina, ruskeina puroina rinteitä alas vyörymässä. Surumielisenä pilkisti aurinko valkoisten pilvien takaa, tien vieressä olevat lehdettömät puut heittivät kelmeitä varjojaan mutaiselle peltotielle, jota pitkin Pavel asteli kylään takaisin.