Vankilassa hän oli usein ajatellut, että kun hän vaan kerran saisi vapaasti hengittää ulkoilmaa, kun jälleen saisi vapaasti liikkua, silloin olisi kaikki hyvin. Nyt hän oli vapaa, matkalla kotiin, mutta hyvältä ei sittekään tuntunut. Yhtä kolkkona, yhtä tyhjänä ja ilottomana kuin tuo maisema talvisessa köyhyydessään häämötti hänen oma tulevaisuutensakin.
Hänen ensimäinen kylässäkäyntinsä tarkotti paimenen mökkiä. Etehisen tulisijasta oli poistettu tuo kuuluisa romukasa, joka sitä ennen täytti. Vinska oli polvillaan lattialla, puhaltaen iloisesti räiskivää tulta. Vaijeten, puoleenkaan katsomatta astui Pavel hänen ohitsensa suoraa tietä asuinhuoneeseen. Virgil ja vaimonsa huudahtivat pelästyksestä hänet nähdessään; vaimo peitti kasvonsa esiliinallaan, ukko vapisi koko ruumiiltaan ja kohotti rukousnauhan tulijaa kohti, ikäänkuin pahaahenkeä manatakseen. Mutta Pavel virkkoi käsivarret rinnoilla ristissä:
"Konnat! Olen täällä jälleen ja taskussani on todistus, ettei minulla ole mitään tekemistä oikeuden kanssa. Nyt annan teille sen neuvon, että annatte minun olla rauhassa opettajan luona, muuten teidän käy huonosti. Kieleni ei ole missään tapauksessa kasvanut suulakeen kiinni. — Ja muuta ei minulla sanomista ollutkaan", lopetti hän ja astui ulos.
He katsoivat hämmästyneinä hänen jälkeensä. Paljon hän oli muuttunut noina kahtena kuukautena!… Hän oli mennyt poikana ja palasi nyt nuorukaisena; hän oli kasvanut, mutta ei suinkaan hoikistunut.
XI.
Kylän ulkopuolella, erään rinteen juurella, jota aikoinaan oli peittänyt jo vuosikausia takaperin hävitetty metsä, oli muuan hylätty hiekkakuoppa. Tyhjennettyään viimeisenkin suonensa oli se jäänyt hylkiölle, eikä kukaan ajatellut käyttää hyödykseen tuota autiota nummea, joka ei olisi ainakaan yhteen miespolveen kasvanut mitään. Vain kerran tarjosi paroonittaren taloudenhoitaja kolmekymmentä guldenia tuosta rikkaruohojen peittämästä hiekkanummesta, joka oli armollisen rouvan huonoimpien peltojen rajalla, mutta kun kauppaan oli todenteolla ryhdyttävä, peräytyikin hoitaja. Sen koommin ei ollut ostajaa ilmautunut. Suuri olikin sentähden hämmästys, kun sellainen vihdoin jälleen ilmestyi ja kun tuo ostaja oli — Pavel Holub.
Vuosi oli kulunut siitä, kun hän oli päässyt tutkimusvankilasta, ja jokainoa päivä, niin talvella kuin kesällä, oli hän lähtenyt aikaisin työhönsä ja palannut vasta myöhään illalla. Mikään ei katkaissut tuota yksitoikkoista raatamista, ei mikään houkutellut häntä seuraamaan ympäristönsä tapahtumia. Peterin ja Vinskan häitä, jotka vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja jotka antoivat kylän vaiteliaimmillekin asukkaille paljo puheenaihetta, hän ei sanallakaan maininnut. Sinä päivänä, niinkuin kaikkina muinakin, meni hän Zbaroon, jossa sai aina työtä joko sahalla, sokeritehtaalla tai metsässä. Hän ansaitsi paljon ja voi viikon lopulla panna jokainoan pennin säästökassaansa Habrechtin lattiapalkin alle, opettaja kun antoi hänelle sekä ruuan että vaatteet. Ilolla hän näki omaisuutensa lisääntyvän päivä päivältä ja olisi ollut eloonsa hyvinkin tyytyväinen, jos vain kaksi pientä toivomusta olisi täyttynyt. Ensimäinen oli sisarensa jälleennäkeminen, toinen rauha kylän nuorison kiusanteolta. Mutta kumpikaan ei toteutunut. Yhtä monesti kun hän näyttäytyi luostarinportin edessä, yhtä monesti hän sai kääntyä tyhjin toimin takaisin, ja menipä hän kuinka aikaisin tahansa Zbaroon, aina oli vielä aikaisemmin nousseita poikia ja tyttöjä, jotka vaanivat häntä matkan varrella huutaakseen ovenraosta tai aidan takaa: "Myrkynvalmistaja!… Olet sittekin myrkynvalmistaja!"
Pavel vaikeni kauvan, mutta valitti vihdoin opettajalle katkerasti harmiaan.
"Kas, kas", vastasi tämä; "joko nyt harmittaa? Kuinka kauvan siitä onkaan, kun et vielä välittänyt vähääkään mitä ihmiset sinusta ajattelivat tai sanoivat?"
Poika punastui: "Siitäkin alkaa lopulta saada kyllänsä".