"Sitä minäkin", jatkoi Habrecht. "Jos joku on hankkinut itselleen selkäsaunan ja alussa ylvästelee: antaa vaan tulla, lopulta hän kuitenkin saa kyllänsä ja sanoo: heretkää jo, hyvät ihmiset! Mutta juuri silloin lyönnit koskevatkin, silloin vasta alkaa kärsimys. Siitä on jo pitkä aika, kun minäkin olen viimeksi nauranut ihmisten tullessa luokseni pyytämään, että loihtisin heidän vainionsa rakeidentuhoa ja latonsa salamaniskua vastaan. Ja tuo on kuitenkin aikoinaan minua huvittanut. Oi rakas ihminen!… Tänään lankeisin iloiten jokaisen aasin kaulaan, joka luulisi minua yhtä typeräksi kuin hän itsekin on."
Kapakassa neuvottelivat talonpojat hiekkakuopan myymisestä Pavelille.
Seppä Antonin mieltä kysyttäessä hän puolusti myöntiä.
Häneen oli vaikuttanut oikeuden päätös Pavelin syyttömyydestä ja asiantuntijain lausunto oli poistanut loputkin arvelut myrkyn suhteen. Hänen neuvonsa oli: myytäköön kuoppa Pavelille, hänellä on rahaa, hän voi sen maksaa. Ehdotus hyväksyttiin.
Pavel julistettiin täys-ikäiseksi ja sai maksaa kuopasta korkean hinnan, sillä hänelle selitettiin ettei kunta, jonka rasituksena hän oli ollut seitsemän vuotta, suinkaan voinut antaa hänelle mitään ilmaiseksi.
Mutta hänen omasta mielestään ei tuo summa ollut ollenkaan liian suuri. Hänestä oli mikä summa tahansa, joka aikaansai sellaisen ihmeen, että teki hänet, kerjäläisen, kunnanlapsen, maapalstan omistajaksi, aivan mitätön. Suosijansa kanssa hän vietti sitä päivää, jolloin kauppakirja vihdoinkin allekirjotettiin, mitä juhlallisimmin.
Habrecht sytytti lampun lisäksi vielä kynttilän palamaan ja Pavel levitti pöydälle aarteensa: oikeuden päätöksen, kauppakirjan, loput säästönsä ja Miladan pienen kukkaron vielä koskemattomine sisällyksineen. Rahat laskettiin ja mökinrakennuksen kustannusehdotus laadittiin. Tiilistä ei tule puutetta, ne Pavel valmistaa opettajan pellolla, siellä ei tarvitse savea kaukaa hakea. Vaikeampaa sen sijaan on puuaineen hankinta, siihen eivät hänen nykyiset varansa riitä eikä hän voi paraimmassakaan tapauksessa saada tarpeellista summaa kokoon ennen ensi syksyä. Onneksi tarvitaan katonkannattimia vasta viimeiseksi; Pavelin ensimäisiä huolia olisi perustuksen laskeminen ja seinien muuraaminen. Mutta olihan siinäkin kylliksi, kylliksi sille, jolta ei omiin puuhiinsa riittänyt muuta aikaa, kuin mikä jää aamua ja iltaa tähteeksi vieraan työssä ollessaan.
Suunnitelman valmistuttua toi poika kirjotustarpeensa ja kirjotti huokaillen ja hikoillen seuraavan kirjeen:
"Milada,
rakkahin sisareni, olen kolme kertaa pyrkinyt luoksesi, mutta luostarinsisaret eivät ole antaneet minulle lupaa, opettaja on heille jo kirjottanut. Milada, minä olen ostanut hiekkakuopan johon rakennan mökin itselleni ja äidille, pyydä paroonitarta että hän antaa minun tulla luoksesi koska olen viaton ja olen saanut oikeuden päätöksen että minun ei tarvitse kärsiä rangaistusta minulla on myöskin uudet vaatteet enkä enää tahtoisi olla luostarissa renkinä kun minulla on hiekkakuoppani. Sitte luostarinsisaret kaiketi päästävät minut luoksesi."
Myöskin äidilleen kirjotti Pavel vielä samana iltana ja kertoi että äiti rangaistusaikansa päätyttyä saisi tyyssijan hänen luonansa.