Äidiltä saapui pian vastaus, täynnä rakkautta, kiitosta ja ikävöimistä. Miladan vastaus viipyi kauvan ja tuotti tullessaan suuren pettymyksen.
"Rakas Pavel, minä olen aina tiennyt että olet viaton" — näin kuului kirje — "ja olen iloinnut ja kiittänyt Jumalaa että hän katsoo sinut sen arvoiseksi, että saat viattomasti kärsiä meidän rakkaan Vapahtajamme esikuvan mukaan. Ja nyt täytyy minun sanoa sinulle jotakin, rakas Pavel. En ole saanut sinua nähdä pitkiin aikoihin, mutta se johtui ainoastaan tottelevaisuudesta eikä vapaaehtoisesta uhrautumisesta, eikä Vapahtajani ole lukenut sitä minun ansiokseni. Nyt on kunnianarvoisa johtajatar antanut luvan että saat tulla luokseni, ja nyt vasta voin tehdä vapaaehtoisen uhrauksen. Minä teen sen, Pavel, ja pyydän sinua, rakas Pavel: älä tule luokseni, odota vielä vuosi, odota nurkumatta, sillä ainoastaan sellainen uhri, jonka laskemme iloisina ristin juurelle, on Jumalalle otollinen ja luetaan niiden hyväksi, joidenka puolesta sen teemme. Kieltäytykäämme ilolla, sinä tiedät että teemme sen vanhempiemme sielun tähden, joilla ei ole muita puolustajia ikuisen tuomarin edessä. Älä siis tule. Jos kuitenkin tulisit, rakas, rakas Pavel, niin olisi kaikki turhaa — minua et näkisi, vaan pyytäisin hyviä luostarinsisaria kätkemään minut sinulta. Sinun täytyisi mennä tiehesi minua näkemättä ja tekisit vain sydämeni hyvin surulliseksi, sillä minä rakastan sinua, rakas Pavelini, varmaan enemmän kuin itse rakastat itseäsi."
"Mitä sisaresi kirjottaa?" kysyi Habrecht nähdessään pojan alakuloisesti tuijottavan paperiin, jonka kaunista, säännöllistä käsialaa hän oli hitaasti tavaillut. Pavel kumartui äkkiä eteenpäin ja suuret kyyneleet vierähtivät hänen silmistään.
"Mitä hän kirjottaa?" uudisti opettaja, mutta ei saanut vastausta eikä enää kysynytkään, hänhän tiesi omasta kokemuksestaan että kun ihminen tahtoo vaijeta, niin ei mikään voima voi riistää häneltä salaisuuttaan.
Kevään tultua teki Pavel monena kuutamoyönä peräkkäin tiiliä rakennukseensa. Useammin kuin yhden kerran huomasi hän illalla tehtaalta palatessaan työnsä sillä välin turmelluksi. Pienet jalat olivat juosseet vielä pehmeiden tiilien yli ja tehneet ne kelpaamattomiksi. Pavel väijyi pieniä kiusanhenkiään, otti ne kiinni ja vei kirkkoherran luo. He saivat varotuksen, mutta siitä ei ollut mitään apua, vaan vallattomuutta yhä jatkui. Silloin päätti Pavel itse jakaa oikeutta. Kepillä varustettuna aikoi hän asettua vanhan leveärunkoisen pähkinäpuun taakse, odottaakseen kylästä tulevia vihollisia ja antaakseen niille aika selkäsaunan. Suureksi hämmästyksekseen tapasi hän kuitenkin vartijatoimessa jo toisen miehen — Virgilin. Hänelläkin oli keppi kädessään.
"Olen täällä", sanoi hän; "muutamia olen jo ajanut käpälämäkeen."
"Mitä sinä siellä, konna?" huusi Pavel hänelle. "Pois, heittiö; sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä!" Hän kohotti uhaten keppiään.
Virgil oli laskenut oman keppinsä maahan ja kyyristynyt kokoon.
Vavisten ja nöyrästi puheli hän:
"Paveliseni, älä lyö minua. Anna minun seistä täällä, vartioin sinun tiiliäsi."
"Paras vartija tosiaankin! Kyllä tunnen sinut. Mene helvettiin, paholaisen ruoka!"