"Kun ihminen on ollut kolme päivää kuolleena ja jälleen virkoo elämään, niin se on joka tapauksessa kamala asia. Missä hänen sielunsa on ollut nämät kolme päivää? Mistä kamalasta paikasta se onkaan tullut takaisin…?" sanoivat he. Alkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja, syntyi kokonainen satu siitä, mitä koulumestari oli nähnyt manalassa käydessään. Ja hän antoi heidän kertoa satujaan. Hän oli viheliäinen, haaksirikkoinen ihminen, joka ei luullut saavuttavansa edes oppilastensakaan kunnioitusta, mutta joka nyt mielihyvällä huomasi että aikuisetkin häntä pelkäsivät ja että jokainen koetti niin puheissa kuin töissä olla hänelle myötäsukaa. Hän oli kadottanut mahdollisuuden tyydyttää jaloa kunnianhimoaan, nyt hän takertui väärän kunnianhimon verkkoon ja turvautui sen tyydyttämiseksi hylättäviin keinoihin. Hän ylläpiti mielettömyyttä, jota vastaan hänen olisi pitänyt taistella; hän, opettaja, jonka tehtävänä oli totuuden levittäminen ja taikauskon vastustaminen, hän kannatti valhetta ja tyhmyyttä — vihollista. Hän kavalsi oman asiansa, hän ylläpiti ennakkoluuloja, koska se tyydytti hänen itserakkauttaan.
Kirkkoherra, joka oivalsi hänen tilansa, moitti hänen tekoaan, ja omatuntonsakin häntä soimasi. Ja niin hän päätti muuttaa menettelyään ja luuli helposti onnistuvansa.
Mutta — mitä hän saikaan kokea? Mielettömyys, jota hän oli aikaisemmin tukenut ja nyt tahtoi hävittää, ei ollut enää hävitettävissä. Ei nopeaan eikä hitaasti, ei pienillä eikä suurilla ponnistuksilla…
"Olen viskannut tyhmyydelle puupalikan, ja se on siitä tehnyt nuijan, jolla nyt minut musertaa… Olen leikkinyt käärmeiden kanssa, ja kun huomaan olevani väärässä ja haluan lopettaa, on kaikki myöhäistä: ne ovat jo kietoutuneet ympärilleni."
Tuskastuttavan rauhattomuuden valtaamana alotti hän tavanmukaisen huoneessa kävelemisensä.
"Kunpa olisin edes oikea pahantekijä, vaikkapa murhaaja — rehellinen murhaaja, enkä se vaivainen valhettelija mikä olen … olen! Siitä ei pääse irti. Vilppi on pureutunut ihmiseen kiinni ja hallitsee häntä vastoin hänen tahtoaan. On kamalata tahtoa olla totuudenmukainen voimatta enää viedä pyrkimystään perille."
Hän seisahtui Pavelin eteen, tarttui pojan käsivarsiin ja ravisti niistä. "Samaa saat sinäkin kokea, ellet muuta tapojasi… Muuta tapasi! Se on vielä mahdollista."
"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi Pavel.
"Älä valehtele, älä sano itsestäsi mitään, mitä et pidä totena, ei hyvää, sillä se on ala-arvoista, eikä pahaa, sillä se on typerää. Sinä alistut jokaisen palvelijaksi, jolle valehtelet itsestäsi, vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinua huonompi ja vähäpätöisempi. Tiedän, mitä haluat, tahdot olla uppiniskainen ylläpitääksesi muiden vihaa… Odotahan, kunnes tulee katumus, — se tulee sinullekin, se on jo ovella — odotahan, kunnes kerran kauhistut omaa itseäsi."
"Opettaja", keskeytti Pavel; "olkaa levollinen, joku koputtaa."