Pavel katsoi häneen aivan murtuneena ja kirkkoherra, osottaakseen tuolle kömpelölle pojalle, joka oli hänelle suorastaan vastenmielinen, edes sielunpaimenen osanottoa, jatkoi: "Ajatteleppas, eikö ole ketään, johon voisit luottaa ja jolle voisit asiasi puhua?"
Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä ennenkuin sai vastauksen, ja silloin kuului niin jyrkkä: "ei ketään" — että pappi ei enää koettanutkaan muuttaa tuota vakuutusta. Hän yskähti.
"Vai niin", sanoi hän, "eikö ketään? Se on ikävä seikka. Ajattele kuitenkin hiukan, ehkä voisit sentään muistaa jonkun henkilön." Hän nojautui jälleen puuta vasten, katsoi avaruuteen ja sanoi lopuksi: "Voit mennä kotiisi ja sanoa opettajalle, että illalla luultavasti käyn hänen luonaan."
Pavel poistui hämmästyneenä, melkein huumautuneena, ikäänkuin olisi saanut iskun päähänsä.
Kotiin tultuaan tapasi hän opettajan kirjansa ääressä pöydän luona. Hänen kasvoillaan näkyi tuo suloisen tuskan ilme, joka niitä aina kirkasti hänen syventyessään noihin rakkaisiin lehtiin. Pavel seisahtui häntä vastapäätä ja katseli opettajaa tavattomalla tarkkaavaisuudella. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut lukijaa häiritä, mutta huudahti vihdoin vasten tahtoaan: "Herra opettaja, mitä minun täytyykään teistä kuulla?"
Pavel oli tuskin ennättänyt lausua tuon nuhtelevan kysymyksen, kun häntä jo pelästytti sanojensa vaikutus. Habrecht sävähti kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, silmänsä muuttuivat sameiksi, alaleuka riippui velttona alaspäin ja hän koetti turhaan puhua, kuului vain epäselviä ääniä. Ilmaa tavottaen heilautti hän käsiään ja vaipui voihkien ja ähkien takaisin tuolilleen. Mutta Pavel, joka ei ollut milloinkaan nähnyt ihmisen kuolevan ja luuli sen suoriutuvan paljoa helpommin kuin asianlaita todellisuudessa on, heittäytyi polvilleen ja rukoili ristissä käsin: "Älkää kuolko, herra opettaja, älkää kuolko!"
Heikko hymy väreili opettajan huulilla. "Mitä joutavia", sanoi hän; "nyt ei ole kuolemasta puhe, vaan siitä mitä olet minusta kuullut. Tunnusta!" huusi hän kohoutuen ylös ja kamalasti silmiään pyörittäen. "Kuinka se onkaan, miten tuo mielettömyys kuuluu? Oi, sinä kirottu mielettömyys!… Ei kukaan järkevä sitä usko, ja kuitenkin se elää uskosta, hiipien eteenpäin syvällä ja pimeässä… Kerro mitä olet kuullut!" Hän nosti Pavelin lattialta ja ravisteli häntä. Kun hämmästynyt poika sitte aikoi puhua, likisti hän kätensä hänen suutaan vasten ja käski hänen vaijeta.
"Mitä aijot puhua? Sitä, minkä tiedän jo ennestään ja joka minua inhottaa, joka ei suo yölläkään rauhaa. Vaiti!" huusi hän, "tahdon kerrankin puhua, minä viheliäinen valehtelija, tahdon sanoa totuuden, minä onneton publikaani, ilmottaa sen toiselle onnettomalle publikaanille. Istuunnu kuuntelemaan ja pidä korvasi avoinna. Se on surullinen kertomus kurjasta mielettömyydestä, mutta se on pyhä, sillä se on tosi."
Hän meni vesiruukun ääreen ja joi pitkin siemauksin ja alkoi sitte kertoa hiljaa ja nopeasti. Hän oli opettajan poika ja oli jo aikaisimmasta nuoruudestaan ollut kivuloisen isänsä apulaisena. Lahjansa, olot, kaikki tyyni näyttivät kehottavan häntä valitsemaan itselleen saman elämänuran kuin isänsäkin. Mutta hänen sydäntään paisutti kunnianhimo ja turhamaisuus, ja nuo huonot avut suuntasivat hänen halunsa kauvas saavutettavista päämääristä, loihtien hänen eteensä korkeampia elämäntehtäviä. Hän kuvitteli itseään korkea-arvoiseksi professoriksi jossakin suuressa kaupungissa ja samaa haaveili hänen heikko isänsä, ja nuo tulevaisuuden varjokuvat imivät ravintonsa todellisuuden lihasta ja verestä, imivät hänen nuoruutensa voimia ja terveyttä, riistivät häneltä öittenkin levon … kuinka kauvan kestää molemmista päistä sytytetty kynttilä palaa? Ei kukaan ihminen voi yhtaikaa elää kahtena — päivin opettajana, öisin tutkijana. Ensimäinen oli vielä hyvinkin nuori, mutta toinen oli jo vanhus, sillä aika, josta hän voi käyttää viimemainitun hyväksi vain puolet, kului tavattomalla nopeudella. Eräänä aamuna vaipui hän maahan koulusalin rappujen eteen. Kuin kaukaisesta etäisyydestä hän vielä kuuli vapisevan valitushuudon, näki kuin sumussa rakastetut vanhuksenkasvot puoleensa kumartuneina; sitte seurasi hiljaisuus ja pimeys ja hän tunsi miellyttävän, syvän rauhan laskeutuvan ylitseen.
Kului pitkä aika; Habrecht makasi sairasvuoteella, aluksi kuumeenhoureissa, myöhemmin tylsässä tajuttomuuden tilassa. Hänet luultiin kuolleeksi, pantiin arkkuun ja kannettiin ruumishuoneeseen. Siellä hän heräsi. — Mutta elämään palaaminen herätti ainoastaan kauhua, ei ollut enää ketään, joka olisi siitä iloinnut. Pelästys ja suru olivat surmanneet hänen isänsä, tämä oli jo pari päivää sitte viety hautuumaalle, ja kuolleista noussut itsekin olisi mieluummin seurannut häntä kuin ryhtynyt murtuneena miehenä uudestaan elämäntaisteluun. Lukujen jatkamista ei saattanut enää ajatellakkaan. — Habrecht pyrki isänsä virkaan ja sai sen — kyläläisten harmiksi.