Pavel rakensi reippaasti mökkiään, ja se valmistui kaikista niistä vastenmielisyyden ja ilkeyden ilmauksista huolimatta, jotka hänen uutteraa työtään hidastuttivat. Siinä se nyt oli, sammal- ja olkikattoisena, matalana ja vaatimattomana. Kolmesta pienestä ikkunasta tirkisti köyhyys, mutta ken ymmärsi näkymättömiä kirjotuksia, hän oli näkevinään kapean oven päällä lauseen: Minun kauttani astuu sisään ahkeruus, joka köyhyyden karkottaa. Tähän aikaan oli mökkipahanen jokaisen ohikulkevan pilkkana. Pavel ei kuitenkaan antanut tuon seikan tärvätä pikku mökkinsä synnyttämää mielihyvää, vaan ryhtyi ilomielin sitä sisustamaan. Hän oli laittanut tulisijan ja ostanut pienen lautavaraston. Tuota varastoa tarkasteli hän eräänä päivänä opettajan kanssa. He neuvottelivat, käänsivät jokaista lautaa sen seitsemänkin kertaa ja tuumivat miten sitä parhaiten käytettäisiin. Äkkiä kohotti Pavel päänsä. Kuului raskaiden vaunujen jyrinää, mikä kiipesi mäkeä ylös.
"Paroonitar tulee!" huusi Pavel. "Hän ei ole vielä nähnyt mökkiäni; mitä hän nyt sanonee, kun näkee että minulla on mökki!"
Paroonitar ei todellakaan tiennyt mitään Pavelin rakennuspuuhista. Vanhan rouvan ajomatkat kulkivat säännöllisesti toiseen suuntaan. Huonoa, jyrkkää tietä kylän läpi hän ei ajanut kuin kerran vuodessa, enimmäkseen syksyisin, käydessään katsomassa vanhaa, eläkettä nauttivaa metsäherraansa hänen virkatalossaan. Se oli matkan päämääränä tänäänkin, ja luultavasti hän olisi käynyt useamminkin, ellei Mathias-palvelijallaan olisi ollut kaikenmoisia verukkeita näitä matkoja vastaan. Ukkoa näet vaivasi pahanlainen jalkakihti, jonka vuoksi hän pelkäsi jalankävelemistä ja etenkin näitä matkoja, kun hyvin tiesi että ennätettyään kylän loppupäähän, jossa alkoi jyrkkä nousu, kuuluisi käsky: "Astu alas Mathias, olet liian paksu, eihän hevosraukat jaksa sinua vetää".
Kun Pavel huomasi vaunujen lähenevän, oli Mathias juuri astunut alas ja käveli happaman näköisenä vaunujen perässä, sisässä istui paroonitar yhtä happamana. Häntä harmitti kuskinsa kyhmyniskaisuus, joka hänen mielestään osotti kunnioituksen puutetta, vaikka se itse asiassa oli vanhuuden vikaa. "Nykyajan ihmiset eivät enää osaa edes suorina istua!… Mitä sekin on olevinaan!… Oikein hävettää!…" Haltijatar itse istui suorana kuin kynttilä, oikaisten itseään niin paljo kuin mahdollista näyttääkseen siten hyvää esimerkkiä, puuha jolla ei kuitenkaan ollut kuskiin mitään vaikutusta. Sen ohessa hän tarkasteli ympärilleen vilkkaasti ja uteliaasti suurten silmälasiensa läpi, jommoisia käytti aina näillä matkoilla. Kun vaunut olivat ennättäneet hiekkakuopalle asti, huomasi hän Pavelin mökin ja huusi: "Mathias, kuka on tuonne tallin rakentanut? Mitä varten sinne on talli tehty?"
Mathias kiiruhti askeleitaan, kohotti hattuaan ja vastasi: "Se on mökki".
"Mökki! Kuka sen on rakentanut?" Mathias naurahti halveksivasti:
"Sehän on Pavelin, tuon Holubin."
"Varjele! Sekö huoneita rakentaa?"
"Niin", sanoi Mathias ja asetti tutunomaisesti kätensä vaununovelle. "Sanotaan että se on äitiä varten, jotta hänellä olisi joku paikka minne puikahtaa, kun pääsee kuritushuoneesta. Siitä se tulee vielä ryövärien pesä; hyvä sentään että on niin erikseen ja loitolla kylästä."
Tämän keskustelun aikana olivat ajoneuvot ennättäneet aivan mökin kohdalle, josta ne erotti vain tienreuna ja Pavelin lautakasa.
Paroonitar käski kuskin pysäyttämään hevoset. Hän kumartui vaunusta ulos ja kysyi: "Mitä lautoja nuo ovat?"