"Tiedän vanhastaan että te aina häntä puolustatte. Teidän mielestänne teen aina vääryyttä tuolle kelvottomalle ihmiselle."
"Hän ei ole enää kelvoton. Ne ajat ovat olleet ja menneet, teidän
Armonne voi uskoa minua."
"Miksei hän sitte puhu itse puolestaan? Minkätähden hän seisoo tuolla kuin paha omatunto?… Pyydä anteeksi", sanoi vanha rouva Paveliin kääntyen, "sano edes jotakin, pyydä jotakin. Jos olisin tiennyt, että sinä rakennat mökkiä ja tarvitset lautoja, olisin lahjottanut ne sinulle… Etkö voi pyytää?… Etkö tiedä mitään, mitä minulta pyytäisit?"
Pavel nosti nyt silmänsä vanhaan rouvaan. Hitaasti, epäillen katsoi hän häneen. Ja nähtyään nuo synkät silmät, niiden surullisen, sanomatonta ikävöimistä kertovan ilmeen, ei paroonitar enää ollut epätietoinen mikä hänen mieltään painosti.
"Mitä siis tahtoisit?" sanoi hän. "Puhu asiasi!"
Pavel epäröi hetkisen, rohkasi vihdoin mielensä ja vastasi jotenkin selvään ja varmasti: "Pyytäisin rouva paroonitarta kirjottamaan sisarelleni, että hän antaisi minulle luvan käydä hänen luonaan."
Kärsimättömästi pudisti paroonitar päätään: "Sitä en voi tehdä, siihen asiaan en sekaannu, se kuuluu luostarinsisarille. Miladan luo ei voi sillälailla mennä, niin usein kuin päähän pälkähtää, en edes minäkään. Milada ei enää kuulu meille, hän on taivaan oma… Tuo ihminen puhuu aina tuosta samasta asiasta", sanoi hän Habrechtin puoleen kääntyen; "en ymmärrä mitenkä voidaan sanoa että hän olisi muuttunut… Ja nyt lähdemme. — Adieu! Eteenpäin Jakob!"
Vaunut lähtivät liikkeelle, mutta eivät ennättäneet pitkällekään, kun paroonitar jälleen käski pysäyttää, viittaili Habrechtia luokseen ja kysyi:
"Mikä meidän uutta opettajaa vaivaa? Miksei hän tule? Hänenhän olisi pitänyt esittää itsensä tänään."
"Huomenna, teidän Armonne, jos rohkenen ilmottaa."