Salme kuuli kapteenin sanovan jotain, vallaton, ilakoiva sävy äänessä.
— Vai viitsit sinäkin, — märehdit noita akkaväen ainaisia — — —
Salme ei kuullut muuta. Vieras nousi, keikahti kantapäällään, kävi tupakkahuoneesta hakemassa sanomalehden ja rupesi lukemaan.
Kun laiva läheni Lillehammaria, oli aurinko painumassa tunturiharjan taakse. Lännen ranta hehkui heleän punaisena. Teräväpiirteisenä kuvastui tumma kukkulasarja sen taustaan. Vastaisen puolen tunturihuipuille loi iltarusko hehkuaan ja koko loistossaan heijastuivat nämä Mjösenin vihertäviin aaltoihin.
Sitä väririkkautta, sitä luonnon ylevää kauneutta!
Salme oli niin vajonnut ihailemaan häntä ympäröivää kauneutta ettei huomannut lähteä laivasta, ennenkuin kaikki muut jo olivat nousseet maihin. Silloin vasta hän heräsi, hypähti pystyyn, tarttui matkalaukkuunsa ja aikoi kiiruhtaa maihin, mutta muistikin samalla, että hänellä vielä oli salongista noudettavia tavaroita. Ryntäämällä hän kiiruhti portaita alas, huomaamatta, että oli törmätä alhaalta ylöspäin pyrkivää vierasta vastaan. He tulivat vastatusten juuri portaitten käänteessä. — Pardon. — Vieras väistyi syrjään. Syvät, tummansiniset silmät katsoivat veitikkamaisesti säteillen Salmeen.
— Minähän sitä — — suokaa anteeksi —, sopersi Salme hämillään.
— Never mind! Kenties voin teitä auttaa?
— Kiitoksia, kyllä tulen toimeen.
— Paremmin yksinkö? En usko.