— Kiitoksia siitä! Nyt menen teille hevosta hankkimaan.
Kaikki oli selvillä hetkisen kuluttua, ja Salme tavaroineen sijoitettuna kepeille norjalaisille rattaille.
— Olisi teidän ollut mukavampi muunlaisilla rattailla, vaan en saanut niitä hankituksi näin nopeaan. Vaihtaisimme, — hän vilkaisi samalla edottaviin, hienoihin ajokaluihin — vaan ne ovat tuttavani lähettämiä minua noutamaan.
— Kiitoksia, minun on tässä mainion mukava. Ja ilta on niin ihana, niin ihana — ensimäinen ilta Norjassa — — —
— Hyvää jatkoa. — Vieras nosti lakkiaan. Kuskipoika heilautti samassa ohjasten periä. Hypähtäen lähti hevonen juoksemaan. Tie teki äkkikäänteen, rattaat katosivat vieraan näkyvistä. Salme oli yksin, — yksin ihanan tunturiluonnon ympäröimänä.
He olivat ajaneet pitkältä — enimmäkseen yhtämittaista ylämaata, kauniiden kuusikkojen läpi, kallioiden juuritse ja jyrkänteitten partaalla. Iltarusko oli häipynyt. Hämärä verhosi seudun. Silloin vasta Salme rupesi kyytipoikaa puhuttamaan. Hän tahtoi kuulla tavoista ja oloista näillä seuduin, kielestä, kansasta, saduista ja taruista. Mutta vastauksen asemasta sai hän vastakysymyksen. — Onko neiti kaukaa?
— Suomesta.
— Tunsiko neiti sen herran, joka kävi minua hakemassa teitä kyytiin?
— En, tunsitko sinä?
— Mitenkäs muuten. Hän on rikas ja mahtava mies. Monet tuntevat hänet.