Poika alensi äänensä melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi. — Ihmiset sanovat, ettei herra tahdo mennä naimisiin, kun on niin paljo pahoja muistoja heidän suvussaan. Toiset taas sanovat, ettei hän vaan huoli kenestäkään, — ei ole vielä mieleistään tavannut, vaikka jo taitaa olla neljänkymmenen tienoissa.
Salme koetti hymyillä, mutta hän tunsi, että se kävi teennäisesti. — Etkö sinä niistä muistoista uskalla puhua muuten kuin kuiskaamalla, kysäsi hän.
— Ei sitä ainakaan iloisena niistä puhu. Herra Thoresen on hyvä, — vaikka onkin monesti kova ja kiivas. — Sanotaan hänen niitä asioita paljo surevan. Mummo on kertonut hänen isästään. Hän taisi olla julma ja raju mies. — Ihmiset puhuvat paljo hänestä ja hänen hurjisteluistaan. Kerran, kun ilta oli pimeä ja tunturikoski tulvillaan, oli hän tiellä kohdannut vihamiehensä. Syntyi tappelu ja se toinen syöksyi kuiluun. Herra Thoresen etsi hänet sieltä yön pimeydessä ja upotti koskeen. Senjälkeen nousee tunturikoskesta silloin tällöin valkoinen haamu. Se liitelee laakson pohjaa pitkin, väliin nousee, väliin laskee, etsii, harhailee ja häipyy pois.
Salme kietoi matkavaipan paremmin ympärilleen. Ilta tuntureilla oli kylmä ja varjot tiellä tummia. Hän tunsi värisevänsä.
— On siinä perheessä ollut muutakin surua, jatkoi poika kuiskaillen. — Veli ampui sisarensa, — liekkö vahingossa tehnyt, vai kiivaudessako, sitä ei kukaan tiedä. — Toiset lapset kuolivat pieninä ja se sisarensa surmaaja hukkui purjeveneineen vuonoon. — Vanhat sanovat, että isän pahat työt toivat turmion lapsille. Mutta äiti oli heillä kuin Herran enkeli ja hänen siunauksensa on tullut kahden osaksi. Ne olivat kuin parihevoset, ne molemmat pojat pieninä, on äitini kertonut. Ja vielä ne nytkin ovat hyvät keskenään, vaikka toinen merillä kulkee, toinen jäi tänne. — Aina kun kapteeni tulee kotiin, pidetään juhlaa Thorsgaardin kartanossa. Ei Holger herra silloin osaa suuttuakaan, vaikka muuten kyllä pian tulistuu. — Kerrotaan, että kapteenikin on rikas mies. Hänellä on laajat asiat ja monta suurta laivaa. Itse kuljettaa hän aina yhtä. Hän on sellainen leikkisä ja lempeäluonteinen mies. Kaikki pitävät hänestä. — Soh, hepo hoi, minne nyt? — Tässähän sitä jo ollaan perillä.
Poika pysäytti pienen, kuusikon keskellä sijaitsevan majatalon edustalle.
Salme heräsi kuin unesta. Hän oli unohtanut kaiken muun, muistellen vain Holger Thoresen'in synkän surullista elämäntarinaa.
Majatalon isäntä ilmaantui samassa talon portaille, ja kohta sen jälkeen emäntäkin. Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan, tiedusti huonetta, ja sai kuulla että semmoinen oli saatavissa. Olipa täällä jo kirjeitäkin häntä odottamassa.
Hän maksoi kyytipojalle, teki sopimukset isäntäväen kanssa, ja kiiruhti sitte ullakkohuoneeseensa.
Kun hän ensi työkseen oli viskannut ikkunan selkoselälleen, jotta raitis tunturi-ilma pääsi huoneeseen virtaamaan, haki hän kirjeensä ja asettui ikkunan viereen, siinä paremmin nähdäkseen.