Kuka näistä monista oli vanhan kodin ullakolle kätkenyt kappaleen elämänsä tarinaa? Oliko se joku sielun ja ruumiin puolesta sairas, joka täällä lepoa etsiessään oli yksinäisyydessä kokemiaan kertoillut? Tai oliko kenties joku iloinen matkailija käsikirjoituksensa kadottanut, ja se sitte joutunut ullakon romusäiliöön?
En saanut vastausta kysymyksiini.
Käsiala oli outo, — sisältö tuntui vieraalta.
Selailin — silmäilin —. Silloin sattui katseeni kohtaan, joka kiinnitti huomiotani:
Kappaleen matkaa olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen, mutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.
Miksi?
Onko siihen syynä surujeni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä.
Kenties elämän ihmeellinen — tahtoisin sanoa tappava — rikkaus.
Mutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi, miten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en epäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on, sinun syysi. — Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.
Niin oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys, sisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun sinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli. Sinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.
Oletko sen kotimaasi luonnosta oppinut vai mistä? En tiedä. Mutta totta se ainakin on: kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää, pientä ja pikkumaista ei se ainakaan ole.