Jos hetkittäin mieli väsähtikin, kohta kimmahti se taas painuksista kuin jousi. — Eihän elämä voinut olla ainaista raatamista. Totta tulisi hänellekin työpäivän perästä juhla-aika, totta saisi muistaa, että on nuori, totta iloita siitä, että elämä on edessä, uhkuva, nuorekas elämä, joka kutsuu, kiehtoo ja hurmaa.
Kauan hänen uskoaan koeteltiin. — Viime talvi oli pahin kaikista. —
Mutta siitäpä ilo sitte alkoikin.
Miina-täti, — hän, joka asui pienessä, kellahtavassa talossaan kaupungin laidassa, — sattui heille juuri kun Annikki ja Olavi olivat sairastuneet tuhkarokkoon. Äiti makasi kalpeana ja rasittuneena leposohvallaan. Hän oli koettanut auttaa lasten hoidossa, kun isot pojatkin vasta olivat tulirokostaan parantuneet ja Salme yksin oli heitä hoitanut.
Miina-täti laski sukankutimen syliinsä, työnsi silmälasit otsalle ja katsoi Salmeen. — Sinä näytät rasittuneelta, sanoi hän yksikantaan.
Äiti huokasi. — Kummako se. Yöt päivät tekee työtä eikä saa levätä koskaan.
Siihen puhe katkesi. Miina-täti kutoi taas sukkaansa.
Mutta pari viikkoa myöhemmin, Salmen syntymäpäiväksi, tuli Miina-tädiltä lähetys —, 500-markkanen juhlallisesti suureen kuoreen pistettynä ja viidellä lakalla varustettuna — "Kummi-tytölleni virkistysmatkaa varten, — eikä mihinkään muuhun".
Salme oli haltioissaan. Kymmenien tuhansien perintö Amerikasta tuskin olisi suuremmalta tuntunut.
Isä ja äiti ehdottivat kylpymatkaa, mutta Salme tiesi, mitä tahtoi. Norjaan, Norjaan, — vuorien ja vuonojen maahan, — koska kerran lähtemään pääsi.
Kuinka herttaisen hyviä he sitte kaikki kotona olivat! Miten he iloitsivat hänen onnestaan ja miten valmiit olivat auttamaan ja varustamaan häntä matkalle!