Oliko olemassa sen kauniimpaa kuin tämä elämän ihanuudesta riemuitseva maa!
Kyllikki hengitti pitkin siemauksin kesätuoksun täyttämää ilmaa, ojensi käsivartensa koholle kuin syventääkseen hengitystään ja hymähti iloisesti. Sitten hän pari kertaa karkeloiden pyörähti pitkin parvekkeen lattiata.
Tuntui hyvältä, että oli näin ihanan ihanaa juuri tänään, jolloin hän oli vienyt hakupaperinsa postiin. Se oli kuin enne. Ja lisäksi tämä huvimatka! Aivan kuin juhlan kunniaksi!
Hiekkakäytävältä parvekkeen alapuolella kuului askeleita. Lakana käsivarrellaan ja kasvot kuumuudesta punoittavina laski rouva Haaramo rantaan päin. Hän aikoi uimaan.
Kyllikki vetäytyi kiireisesti huoneeseen. Ei tehnyt mieli mukaan. Ja ilta-askareistakin täytyi huolehtia ennen kylään lähtöä.
Hän rupesi rivakasti laittamaan oppilaittensa yösijoja kuntoon.
Sitten hän pyörähti alakertaan hakemaan raitista pesu- ja juomavettä.
Palatessaan hän otti kaksi porrasta kerrallaan ja hyräytti iloisen
laulunpätkän samalla kuin astui huoneeseen.
Juuri kun hän uudelleen pisti päänsä ulos parvekkeen ovesta, ilmestyi rouva Haaramo pensaan takaa kallionkielekkeelle. Hänen tanakka, ihrainen ruumiinsa paistoi auringonvalossa ja sen kömpelöt liikkeet tekivät naurettavan vaikutuksen nuorekkuuttaan uhkuvan luonnon keskellä.
Kuului voimakas polskahdus. Vesi pärskähti korkealle ja kuin lihavuuttaan painava hylje oli rouva Haaramo viskautunut veteen.
Kyllikiltä pääsi nauruntirskahdus.
Olisipa näyttänyt toisenlaiselta, jos hän itse olisi seisonut tuolla päivän paahtamalla rantapaadella ja siitä laskeutunut veteen kepeästi kuin aaltoja souteleva alli. Sitten hän olisi palannut kallionkielekkeelle paistattamaan päivää, oikonut siinä nuoria jäseniään — noin — noin.