— O-o-h! — Hän oikaisihen ja nosti käsivartensa koholle kuin syleilläkseen kesäistä maisemaa.
Samassa hän näki rouva Haaramon kapuavan vedestä kalliolle.
Hyvänen aika, pian oli ehkä lähdettävä ja tässä hän yhä seisoi!
Hän pyörähti takaisin huoneeseen, otti esille uuden uutukaisen kesäpuvun ja rupesi laittautumaan kuntoon. Puku oli vaaleansininen, hänen oma ompelemansa. Valkoinen merimiehenkaulus ja valkeat kalvosimet olivat sen ainoana koristuksena. Se vaatetti häntä. Hän tiesi sen. Täytyi hymähtää mielihyvästä peiliin katsoessa.
— Neiti Vaarantaus, neiti Vaarantaus! — ulkoa kuului hätäilevä ääni, — oletteko pitänyt huolta tyttöjen pukeutumisesta?
Kyllikki karkasi ulos huoneesta, nojasi portaiden kaidepuuhun ja laski portaat iloisena alamäkenä. Sitten hän juoksi puutarhaan.
Suuren pihlajan juurelta hän vihdoin löysi oppilaansa. Pari kirjaa työnnettiin hätäisesti piiloon hänen tullessaan. Tietysti 50-pennin romaaneja.
Olisihan siitäkin pitänyt sanoa, sillä tytöt eivät koskaan osanneet läksyjään. Mutta nyt ei siihen ollut aikaa.
— Onpa sinulla kiire kylään! — Alma, vanhin tytöistä työnsi nyrpeissään kengät jalkaansa ullakkohuoneen parvekkeella Kyllikin suoriessa Eevan hiuksia peilin edessä.
— Ihan kuin olisit lapsi, säesti Eeva vanhanmakuisasti ja pisteliäästi.