Kyllikki vain nauroi. Hän oli liian iloinen suuttuakseen. Hänestä tyttöjen välinpitämättömyys oli aivan käsittämätöntä. Talossa, jonne tehtiin lähtöä, ei tosin ollut heidän ikäisiään, emäntä vain ja joku kasvava poikanen, mutta paikka oli vanha herraskartano muistoineen ja kauneuksineen, upeine kukkaistarhoineen, siimekkäine käytävineen ja vanhoine, tarinoita humisevine puineen. Eikö sellaisen näkemisestä kannattanut iloita?
Kyllikki sieppasi Eevan syliinsä ja keikautti pariin kertaan pitkin huonetta. — Oh, tytöt, ettekö osaa iloita?
Almalta pääsi nauru: — Sinä sitä ainakin osaat, vaikka olet köyhä ja — —
Polttava puna karahti Kyllikin poskille. Hän sitaisi kiivaasti silkkinauhan silmukalle Eevan tukkaan. Katse oli tuikea hänen kääntyessään Almaan. — Ja, — hän toisti käskevästi kuin jatkoa vaatien.
Alma meni hämilleen. Hän ei vastannut.
— Ja, — toisti Kyllikki uudelleen. Hän seisoi Alman edessä katse täynnä jännitettyä mielenkiihkoa. — Ja mitä? Sano suoraan!
— Ja vain koti-opettajatar, viskasi Alma ärtyisästi tulemaan.
Se sanottiin niin välittömästi ja arvelematta, että Kyllikin epäilykset haihtuivat. Puna valahti pois kasvoilta ja katseen terävä jännitys laukesi.
Se ei siis ollut sitä! Ei kuitenkaan, vaikka hän jo luuli, että nyt se taas viskataan eteen ja vielä lapsen suusta, jonka ei pitäisi tietää — —
Hän huuahti kuin painon alta päästen. Hänen pelkonsa oli oikeastaan ollut aivan mieletön. Mutta sitä kävi araksi, kun ihmiset aina niin kerkkäästi tarttuivat asiaan, ja kun itsekin tunsi, että se oli kohta, joka ei koskaan lakannut aristamasta.