Pihalta kuului kärrynpyörien ratina. Hevonen pysähtyi portaitten eteen ja alakerrasta kuului rouva Haaramon hoputtava ääni.
Kyllikki Eeva rinnallaan joutui takaistuimelle. Ohjaksia hoitamaan tottuneena maalaisena hän sai tehtäväkseen ajaa. Mutta Polle, joka oli taitava ja toimeensa perehtynyt, tahtoi itse määrätä vauhdin. Kyllikki sai siitä syystä rauhassa ajatella. Ja tämä ihmeellinen päivä, jolloin hän ensi kertaa eläessään oli pannut alkuperäisten kanssa yhtäpitäviksi juhlallisesti vahvistetut todistukset postiin viranhakua varten, antoikin paljon ajatuksen aihetta. Oli aivan kuin olisi seisonut mäentörmällä, jonne näkyi koko siihen asti astuttu tie, mutta jossa korkea, ylipääsemätön muuri esti eteenpäin kurkistamasta.
Totta kai siellä edessäpäin kuitenkin oli hyvää, ehkä sulaa hyvää. Olihan hän niin ihmeellisesti päässyt eteenpäin näihin asti, hän, joka kuitenkin — —
Kyllikki nykäisi äkkiä ja aiheettoman kiivaasti ohjasten periä. Polle loi nuhtelevan katseen taakseen ja pani Kyllikin samassa katumapäälle.
Polle-parka, eihän siinä hänen syytään ollut! Tuli vain niin vaikea olla aina, kun ajatukset luiskahtivat varhaisimpaan lapsuuteen ja siihen kipeään kohtaan, joka yhtenään kiertyi eteen, usein kun ei ensinkään arvannut sitä odottaakaan. Tänäänkin oli täytynyt sitä ajatella hakupapereita järjestellessä. Se ehkä estäisi viransaannistakin. Kaikki muut paperit olivat erinomaiset hyvät, paremmat kuin hän koskaan oli voinut toivoakaan. Mutta se papintodistus! Sitä ehkä katselisivat arvelevasti. Puhuttaisiin huonoista taipumuksista ja kansakoulunopettajan vastuunalaisesta tehtävästä.
— Kyllikki, sinä ajat ojaan! — Eeva karkasi kiinni ohjaksiin, ja rouva Haaramo rupesi torumaan.
— En minä! Ei tässä hätää. — Kyllikki käänsi Pollen valtamaantieltä kartanoon johtavalle, vanhojen lehmusten reunustamalle tielle ja kiskaisihe irti ajatuksistaan. — Mennyt oli mennyttä. Edessäpäin odotti elämä rikkauksineen.
Polle pisti tapansa mukaan laukaksi päästäkseen vastamäen päälle. Siitä se hyvämielisenä ja kiireisesti kääntyi kartanon pihaan, portaitten eteen, missä vantteravartaloinen emäntä myhähtelevänä ja iloisesti otti vieraitaan vastaan.
Käväistiin pikipäin huoneissa, sitten vieraat saatettiin puutarhaan, missä katettu kahvipöytä oli odottamassa. Rouvat, joiden miehet olivat liiketuttavia, pääsivät kohta hyvään puheenalkuun palvelijoista ja kevätkiireiden vaivalloisuudesta, Kyllikki tarkasteli puutarhaa tyttöjen kanssa. Hän oli ihailemassa merelle päin avautuvaa näköalaa, kun kuuli rouva Lehtolan äänen:
— Ehkä saan esittää — mieheni sisarenpoika, maisteri Palo.