Suvisuojan neiti pysähtyi. Kävi kuin värähdys hänen olemuksensa läpi.
Hän kuunteli henkeä pidättäen.
Laulu kuului ensin hiljaisena, sitten yhä kovemmin ja kovemmin. Ääni kasvoi, paisui, tulkitsi yhä enemmän iloa ja rohkeutta. Viimein tulla kumpusi joka sävel kuin syvistä elämän iloa uhkuvista hetteistä.
Suvisuojan neiti seisoi liikahtamatta. Hänen kasvonsa paistoivat valkeina kuutamon valossa. Hänen silmiinsä syttyi harvakseen omituinen tuike. Vuosikausien harmauteen haudatut muistot nousivat laulun herättäminä eloon kuin tuulen hengessä hiilloksen alta salassa kytenyt kipinä.
Noin, juuri noin hänkin oli laulanut. Hänellä oli ollut hyvä ääni, jota ihailtiin. Ja hänellä oli temperamenttia. Hän rakasti väriä, tuhlaili väriä, väriä säveleisiin, väriä liikkeisiin, väriä elämän kokemuksiin.
Hänellä oli ollut enemmän kuin tuolla nuorella laulajalla, jonka äänessä vielä oli paljon tyttömäistä tavoittelua. Mutta sen perussävel oli sittenkin täynnä rohkeata, elämänhaluista eteenpäin pyrkimystä, joka oli sukua hänen omalle entiselle minälleen. Sentähden se herätti kuolleen ja haudatunkin uudelleen eloon.
"Riemuele! Iloon sinut luonut Luoja on, siks' sydämen on suonut.
Tuntees pyhän temppeliin ei tuonut vanhuus viel' oo pakkastaan."
Suvisuojan neiti ei kuullut sanoja, mutta hän tunsi säveleen. Hän tuli yhtäkkiä ajatelleeksi nuoren, aloittelevan opettajan asemaa. Hän itse oli säästynyt niiltä kokemuksilta, jotka olivat tutut monelle itseään elättävälle naiselle, mutta hänellä oli ihmis- ja elämäntuntemusta tarpeeksi tietääkseen mitä toisista riippuva asema usein toi muassaan.
Hän rupesi ajattelemaan Suopohjan oloja ja niitä eri aineksia, joista nuori opettaja saattoi tulla riippuvaksi. Ja hänen mieltään alkoi ahdistaa.
"Riemun hetki ainoo katoovainen itkuun ei oo luotu — —
— — Eikä veres nuori purppurainen syötäväksi surujen."
Hänen sydämensä lämpeni nuorta, tuntematonta laulajaa kohtaan, joka yksinäisyydessään uskalsi laulaa tuollaisia luottavia elämän ilon säveleitä.