Hän seisoi hievahtamatta kuunnellen kunnes laulu lakkasi. Silloin hän hitain askelin ja ajatuksiinsa painuneena palasi huoneeseensa.
Seuraavana päivänä hän kaunis kakku matkassaan läksi tapaamaan uutta naapuriaan. Mutta hänen täytyi palata kotiin kakkuinensa, sillä koulun ovet olivat lukossa. Kyllikki oli poissa.
Seuraavana päivänä iltahämärissä, kun raikas laulu taas koululta kantautui Suvisuojaan, yritti hän uudelleen. Laulu, jota pitkin matkaa jatkui, oli takeena siitä, että käynti ei jäisi tuloksettomaksi.
Kuullessaan etehisen oven aukenevan, lakkasi Kyllikki laulamasta ja tuli ovelle. Ujo hämmennys sekaantui hänen luontaiseen reippauteensa hänen tervehtiessään vierasta.
Suvisuojan neiti käytti mielellään katseensa terävyyttä päästäkseen selville ihmisistä, joita hän tapasi. Mutta tällä kerralla peittyi terävyys äkkiä suopean hymyn verhoon. Se samoin kuin ojennettu kakku haihdutti katseen ankaraa arvostelua.
— Onko tämä minulle? — Kyllikki katseli ihastuneena kakkuaan. —
Miten hirmuisen ystävällistä.
— Vai oikein hirmuisen, — Suvisuojan neiti nauroi. Mutta Kyllikki kuuli korostuksen ja ymmärsi mihin se tähtäsi. Hän punastui. Tiesihän hän ettei sanonta ollut sopivin ja että häneltä opettajana odotettiin paljon.
Hänen katseensa painui hetkeksi. Hän ei saanut opettaja-arvoltaan vastapainoa sille tunteelle, joka sanoi hänelle, että hän pienenä ja ymmärtämättömänä seisoi hienon ja teräväkatseisen naisen edessä. Mutta samassa, kun hän tunsi sen, karisti hän kaikki turhat tavoittelut luotaan. Hänkin nauroi. — Niin nähkääs, eihän sitä tule vanhaksi, viisaaksi ja täysoppineeksi samalla kuin onnistuu saamaan viran.
— Oikein, oikein, te olette luonnollinen ja rehellinen ihmislapsi! — Suvisuojan neidistä uusi opettaja oli kerrassaan ihastuttava seisoessaan tuossa kouluhuoneen kynnyksellä kakku kädessään ja hetken vaihtelevat tunteet kuvastumassa kasvoilla kuin ohi kiitävät pilvet lähteensilmässä.
Kyllikki avasi oven huoneeseensa ja pyysi vieraansa istumaan.