Ritari polvistuu hänen eteensä, nostaa katseensa häneen ja seppele, jonka liitteenä kimaltelee kultasydän, laskeutuu voittajan otsalle.
Ritari nousee. Hänen katseensa painuu hetkeksi neidon katseeseen. Se leimuaa uljasta ritarimieltä, rohkeutta taistella ja uhrata.
Linnanneito tuntee sisimmässään ennen aavistamatonta iloa. Kirsi sulaa. Ylpeä pää painuu. Käskijän katse lämpenee. Hän on oppinut rakastamaan.
Mutta samassa ritari on pystyssä. Hän kiskaisee seppeleen päästään, se vääntyy hänen käsissään ja helähtää alasviskattuna linnanpihan kiviseen permantoon.
Ritarin katse painuu jälleen linnanneidon silmään. Se säihkyy. Hänen huulensa avautuvat. Hän puhuu. Ja jokainen sana on kuin tulenliekki. — Minä olen rakastanut sinua, uljas neito. Mutta sinun ylpeytesi, sinun vaatimuksesi ovat tappaneet rakkauteni.
Hän käännähtää, viskautuu odottavan ratsun selkään ja katoaa näkyvistä.
Sen jälkeen Kynast-linna on lohduttoman surun tyyssija. Vanha ruhtinas vaipuu surunsa murtamana hautaan. Ylpeä linnanneito itkee ikänsä rakkautta, joka oli hänen, mutta jonka hän surmasi.
* * * * *
Suvisuojan neiti tuijottaa kyyneleettömin katsein kuvaan. Se on kertonut hänelle hänen oman elämänsä tarinan. Hän on velkaa kaikille. Sillä se, joka antaa kuoliniskun suurelle ja rehelliselle rakkaudelle, hän köyhdyttää elämän muiltakin.
Suvisuojan emäntä nousee hitaasti. Hän ajattelee nuorta, iloista naapuriaan, ja hän lupaa pyhästi tehdä voitavansa hänen hyväkseen. Se musta varjo on karkoitettava nuoren, elämän kynnyksellä olevan tieltä. Hän, joka on velkaa kaikille, tahtoo siinä tehdä parastaan.