Hän näki vuoren huipulla linnan, ympärillä korkeat muurit, alapuolella ammottava syvyys.
Linnan parvekkeella seisoo neito, yhtä ylpeä kuin kaunis. Ja pelokkaana tunkeilee hänen takanaan parvi palvelevia nuoria tyttöjä. Mutta hän ei katso heitä. Hän katsoo ritariin, joka silmääkään räpäyttämättä, uljas miehuus kasvoillaan ratsastaa muurin kapeata lakea pitkin.
Paikalta, jossa ritari nyt ratsastaa, ovat monet syöksyneet syvyyteen, saaden siellä surmansa. Toiset ovat peloissaan peräytyneet. Siksi on linnan ylpeä valtiatar yhä pysynyt neitona. Kukaan ei ole ollut täysmittainen hänelle. Rakkaus tai rohkeus on pettänyt.
Suvisuojan neiti näkee ja kuulee kaiken. Hän on lukenut tarun vanhasta kertomarunosta. Hän on kuullut vuoristolaisten kertovan sen omalla, oudolla murteellaan. Nyt tapahtuu se hänen silmiensä edessä.
Linnanneito tuijottaa katse jännitettynä ratsastajaan. Hän ei ole peloissaan. Hän ei toivo, ei rakasta. Hän on ainoastaan jännitetty. Ja hänen jännityksensä kasvaa jokaiselta ratsun askeleelta. Hän uskaltaa tuskin hengittää.
Rajattomat riemuhuudot herättävät hänet viimein kuin lumeesta. Ratsastaja on onnellisesti saapunut jyrkänteen ohi ja laskeutuu linnan portin kohdalla ratsuineen muurilta.
Kansanjoukot riemuitsevat. Nenäliinat, viuhkat ja kukkaset liehuvat. Vanha ruhtinas kiiruhtaa ilosta vapisevin polvin voittajaa vastaan. Voitto tietää vanhukselle vapahdusta pitkäaikaisesta pelosta, pelosta painua hautaan ilman tietoa ikivanhan linnan kohtalosta ja suvun jatkumisesta.
Mutta voittaja ei näe kansanjoukkoja, ei vanhusta. Hän katsoo ainoastaan odottavaan palkintoon, jonka linnanneito hänelle ojentaa.
— Noin, noin — riemuitsee linnanneito itsekseen. Hän on tahtonut kokonaan hallita sitä, jolle hän antaa rakkautensa. Nyt hän näkee hallitsevansa. Hän on tahtonut todistuksia, uhria, maksoi ne mitä hyvänsä. Nyt hän on saanut sellaisia.
Hän ei rakasta, ei helly, mutta hän riemuitsee voitostaan.