— Kai te olette tavannut neiti Heposen? Sandra tiedusteli etehisen kynnykseltä.
Kyllikki ei kohta vastannut. Hän auttoi takkia Suvisuojan neidin ylle.
— Kuulin että olitte yhtaikaa seminaarissa, Sandra pitkitti.
— Olimme. — Se sanottiin yksikantaan. Suvisuojan neiti ei kuullut sen enempää. Hän läksi. Mutta hän kuten Sandra huomasi lyhyyden Kyllikin vastauksessa. Ja kukin teki päätelmiään. Kotimatkalla Suvisuojan neiti ajatteli tarvetta, jota hän tunsi auttamaan nuoria taipaleelle lähteviä eteenpäin. Hänen uudet naapurivelvollisuutensa tuntuivat hänestä tällä kertaa etuoikeudelta. Nuori opettaja oli suuresti miellyttänyt häntä.
Hän avasi hitaasti kotinsa portin. Kukkasten lemuava tervehdys lehahti häntä vastaan. Kastor, joka tasaisin askelin oli tassutellut emäntänsä vieressä, innostui iloisella hännänhuiskahduksella muistuttamaan olemassaolostaan, ja kuukin luiskahti pilven alta kuin sanoakseen: katso tällainen on sinun kotisi.
Voimakas tunneaallokko kohosi syvältä hänen olemuksensa uumenista. Hän näki mitä hänellä oli. Hän tiesi, mitä hänellä olisi voinut olla.
Kukkaset karistelivat kastehelmiään hänen jalkojensa juureen, Kastor katsoi surullisen kysyvästi emäntäänsä, ja tuulenhenki lehautti kukkien tuoksua hänen ympärilleen kuin pidättääkseen häntä kuutamoisen puutarhan tenhopiirissä. Mutta katsomatta ympärilleen astui Suvisuojan emäntä hiljaa eteenpäin. Hän kulki kahden suuren huoneen läpi, joiden vaalea kalusto, iloiset värit ja monet kaunistukset häämöittivät esiin kuutamon valossa. Näistä vierashuoneista hän tuli siihen pyhäkköön, johon ei vieraan jalka ollut astunut. Se oli hänen oma, yksityinen sopukkansa. Sen värit olivat hillityt, sulavat ja surunvoittoiset, sen muodot suorat ja koruttomat. Kaikkeen oli syvä, kypsynyt persoonallisuus painanut leimansa.
Suvisuojan neiti painui huoahtaen vaaleanharmaalle vuohentaljalle uunin nurkkauksessa. Läheisyydessä, vuoteen yläpuolella riippui tyroolilainen veistos ristiinnaulitusta, matkan päässä kuva köynnöksien kiertämästä luostarimuurista. Kuvan ympärillä riippui sitä kehystävänä seppeleenä suuri valkeahelminen rukousnauha.
Mutta Suvisuojan neidin katse ei pysähtynyt siihen. Se kulki eteenpäin, hipaisi ohimennen paria öljymaalausta ja pysähtyi viimein pieneen mitättömään, postikortin suuruiseen tauluun, joka katseilta kätkössä riippui eräässä nurkassa.
Suvisuojan neiti peitti kasvot käsiinsä. Hänen ei tarvinnut katsoa kuvaa. Se tunki umpeenpainuneidenkin silmäluomien läpi. Hän osasi sen ulkoa. Hän tiesi mitä jokainen piirre siinä puhui.