— Ei olis tarvis lähettää tänne päin, nyt kun sinä tulit. — Amalia holautti makean naurun omalle sukkeluudelleen.
— Hei, hei, onpas teillä hauskaa! — Keittiön kynnykselle astui lyhyenläntä, karheapiirteinen nuori nainen, jonka ulkonevat poskipäät ja matala ryyhelmäinen otsa ensi näkemällä pistivät silmään.
— Kas Hilma! No terve, terve. — Sandra kävi kattelemaan ja Amalia työnsi vastatulleelle tuolin Sandran viereen. Mutta Hilma ei välittänyt tuolista. Hän tahtoi kuulla mikä oli aiheuttanut naurun.
Sandra lennätti hänelle suuren uutisensa ja Hilma pisti kohta asian johdosta pieneksi polkaksi keskellä keittiötä.
— Joutikin tulemaan jotain hauskaa! Ei täälläpäin sellaista liiemmästi anneta!
Sandra tarttui paikalla sanottuun. Hän oli luullut, että Hilmalla nykyään oli ainaiset ilonpäivät. Olihan hän saanut sellaisen opettajatoverin, josta puhuttiin pitäjätä pitkin. Etevä, kaunis, hyvä-ääninen ja vaikka mitä!
— Pyh! Kostunko minä hänen kauneudestaan enemmän kuin etevyydestäkään. Sain minä niistä tarpeekseni jo seminaarissa!
— Niin vainenkin, taisitte olla yhtäaikaa seminaarissa. Kumma kyllä.
Hän on kuin vasta lastenkamarista laskettu.
Hilma närkästyi. Hän tahtoi tietää oliko hän Sandran mielestä paljon vanhemman näköinen?
— Enhän minä ajatellut ulkomuotoa, Sandra selitteli, — vain opettajalta vaadittavaa arvokkuutta, jota ei neiti Vaarantauksella ole lainkaan.