Pastorska oli toista mieltä. Hän vetäisi taskustaan pienen sanomalehden ja pyysi puheenvuoroa. Hän oli löytänyt erittäin ytimekkään kirjoituksen epäkohdista nykyaikaisessa kasvatuksessa ja pyysi ompeluseuralaisia kiinnittämään huomiota siinä esitettyihin totuuksiin.
Vasta kun kahvitarjotin kannettiin saliin keskeytyi pastorskan luku. Työt, joita tähän asti oli ahkeraan valmisteltu, siirrettiin syrjään, tehtiin tilaa kahvikupeille ja valmistauduttiin viettämään suloista lepohetkeä.
Kyllikki käytti hetkeä hyväkseen. Kenenkään huomaamatta hän pääsi livahtamaan viereiseen nurkkahuoneeseen.
— Oh! — Hän painoi käden povelleen ja huoahti helpoituksesta.
Oli kuin henki olisi salpautunut tuolla toisten joukossa. Kotoa lähtiessään oli hän ollut täynnä iloa ja elämän halua. Hän oli hautonut mielessään kaikenmoisia iloisia työsuunnitelmia. Kun hänen koulunsa oli kaukana kirkolta, jäivät sen puolelaiset ilman kirkonkyläläisten etuja. Hän tahtoi sentähden työssään ajatella ei ainoastaan lapsia, vaan myöskin paikkakuntalaisia. Hän aikoi perustaa pienen lauluseuran ja koota siihen nuoria niin paljon kuin mahdollista. Ehkä he myöskin voisivat saada pienen kirjaston toimeen. Mielellään hän sitä hoitaisi. Niinä iltoina, jolloin kirjasto olisi auki, saisi kai sali olla lukutupana. Hän varaisi silloin aikaa seurusteluun ja keskusteluihin. Lisäksi hän ehkä voisi koota nuoria tyttöjä luokseen, he lukisivat yhdessä jotain oikein hauskaa kirjaa ja keskustelisivat kysymyksistä, jotka koskevat nuoria ja nuorten elämää.
Tätä hän oli ajatellut matkalla tänne. Mutta nyt tuntui siltä kuin sekä hänen toimintahalunsa että hänen iloinen uskonsa tulevaisuuteen olisi ollut aivan lamassa. Tuntui niin tukahduttavan raskaalta.
Hän painui hiljaa läheiseen keinutuoliin.
Kun saisikin olla yksin täällä! Ystävällisiähän kaikki olivat hänelle. Mutta hänen tuli sittenkin niin paha olla tällaisessa suuressa seurassa. Tuntui aivan toisenlaiselta hänen ollessaan yksin esimerkiksi pappilassa. Siellä tuntui niin turvalliselta. Hän tiesi että pappilalaiset tahtoivat ja tarkoittivat hänen parastaan. Mutta näin seurassa tuntui siltä, kuin suhde heihinkin olisi muuttunut. Oli kuin olisi hänen pitänyt pyytää toisilta anteeksi sitä, että rovastin väki oli niin ystävällistä hänelle.
Pitäjäläiset eivät varmaankaan pitäneet hänestä. Heillä oli kyllä lipeät ja ystävälliset sanat kielellään, mutta sanoissa ei ollut totuuden makua.
Tai johtuiko tämä pahantuntemus vain tietoisuudesta, että joukossa oli eräs, jolla oli sekä halua että aihetta puhua pahaa hänestä? "Herrojen hempukka" ja "onkeensa pyydystäjä" saattoi Hilma milloin hyvänsä sanoa. Ja se sana kiertäisi tietysti pitkin pitäjätä.