Kyllikille tuli vedet silmiin. Hän ei koskaan ollut tahtonut eikä tarkoittanut pahaa. Elämän ilo oli vain siihen aikaan pulpahdellut hänen sisimmässään niin voimakkaana ja yli äyräitten tulvivana, että se oli valanut kuin sähköä koko hänen olentoonsa. Se oli pannut silmät pakostakin säteilemään. Se ilo se häntä oli innostanut noilla yhteisillä hiihtoretkilläkin, jotka sekä Hilmalle, hänelle että Korkelalle olivat muodostuneet niin kohtalokkaiksi.
Hilma oli kai luullut kiemailuksi, mielistelyksi ja vaikka miksi, mutta tiesihän hän itse.
Hän painoi päänsä hetkeksi käsien varaan ja veri karkasi poskipäihin. Hän punastui itseään. Vaikka hänen tahtonsa ja tarkoituksensa oli ollut viaton, oli hänessä sittenkin ollut syytä. Kun toiset puhuivat hänelle Korkelan rakkaudesta, nauroi hän vain. "Tykätköön", hän sanoi suoraan. Se oli hänestä sulaa leikkiä. Ja hauskaa leikkiä. Ei hän silloin ymmärtänyt, että siitä koituisi kipeitä haavoja sekä toiselle että toiselle.
Sandra-rouvan sametilla reunustettu hameenlieve suhahti oven suussa.
— Vai täällä opettaja istuu yksikseen!
Kyllikki aikoi nousta, mutta Sandra oli jo asettunut sohvan nurkkaan ja painoi ystävällisen pakoittavasti Kyllikin takaisin keinutuoliin. Sitten hän alkoi puhua häistä. Hän ei nyt osannut muuta ajatellakaan. Ja hauskaa ajateltavaa se olikin. Se lauluasiahan vain tuotti vähän huolta, kun ei ollut oikein sopivaa johtajaa.
— Eikö herra Seppälä johda?
— Niin miks'ei, johtaa niin kuin johtaa. Kuulittehan jo koulun alkajaispäivänä.
Kyllikki myönsi että tilaisuuteen valitut laulut oikeastaan olivat olleet liian vaikeat nuorille, tottumattomille laulajille. Mutta herra Seppälä itse näkyi olevan hienon musiikin ihailija ja erinomaisen innostunut johtamaan laulua. Ja se oli mainiota. Jota enemmän laulajia ja lauluseuroja, sitä parempi. Kyllikki oli itsekin tuuminut oman kuoron perustamista tälle puolikunnalle.
Sandra Holppa hätkähti ja painautui syvemmälle sohvan nurkkaukseensa. Hän oli niin äkkiä päässyt toiveittensa perille, että päätä aivan huimasi. Hän oli kuin liian huimaavassa mäenlaskussa. Teki mieli jarruttaa.
Vitkalleen ja niin levollisesti kuin hän taisi rupesi hän kertomaan Siivosista. Eemeli ihastuisi tietysti, jos joku toinen paikkakunnalla rupeaisi laulua johtamaan. Mutta Martan suhteen oli toisin. Hän oli hullunkurisen arka Eemelistään, luuli aina ettei pojalle annettu tarpeeksi arvoa ja tahtoi joka kohdassa olla häntä eteenpäin työntämässä. — Tiesi kai neiti Vaarantaus, ettei Eemeli ollut opettaja Siivosen poika. Nimikin sen ilmaisi. Taisi kuitenkin olla kunniallisesta avioliitosta.