Kyllikin kasvoille karahti polttava puna. Hän pani vastaan koko tahtonsa voimalla, mutta sitä pahemmin poltti.
Sandra-rouva jatkoi kertomustaan.
Martta oli tietysti ollut hyvin nuori ja ajattelematon mennessään ensi kertaa naimisiin. Sandra ei tietänyt minkälainen mies lie ollut. Kauniin kehuivat toiset olleen. Mutta ei sitä Eemelistä päättäen olisi uskonut. Ja kun hän muutenkin oli sellainen jörö ja kömpelö, ei ollut ihmettä jos äidin aina täytyi olla eteenpäin työntämässä.
— Minusta herra Seppälä tuntuu olevan hyväsydäminen ja pohjaltaan hienotunteinen mies. He ovat kaikki olleet erittäin ystävällisiä minulle —
Martta Siivosen tulo katkaisi Kyllikin sanat kesken. Martta tuli sekä omasta että toisten puolesta tiedustelemaan, eikö neiti Vaarantaus tahtoisi ilahduttaa ompeluseuralaisia pienellä laululla.
— Jahah — vai niin! Kas vain! Toivottua on! — Sandra Holpalla oli suu imelässä hymyssä. — Neiti Vaarantaus kertoi juuri aikovansa perustaa oman lauluseuran paikkakunnalle.
Äidillinen säteily katosi Martta Siivosen kasvoilta. — Vai oman lauluseuran, hän sanoi harvakseen.
— Niin, enhän minä vielä —
Sandra Holppa keskeytti. — Neiti Vaarantaus on oppinut johtamaan. Hän johti jo seminaarissa ollessaan. Hänen mielestään me lauloimme liian vaikeita lauluja koulun alkajaisissa.
— No mutta rouva Holppa! — Kyllikki puhui syyllisen hätääntyneenä.