— Sanoitko niin? — Martta Siivosen ääni painui käheäksi.
— Kyllä. Mutta hyvä täti Siivonen, te saatte aivan väärän käsityksen —
Kyllikki ei saanut lopettaa lausettaan. Martta Siivonen oli jo kääntänyt hänelle selkänsä ja oli poistumaisillaan huoneesta, selkä peloittavan suorana ja ryhdikkäänä.
Emäntä tuli samassa kutsumaan Kyllikkiä saliin. Hän oli kuullut, ettei uusi opettaja mielellään juonut kahvia. Siksi hän oli ottanut esille parasta marjamehua. Sitä täytyi välttämättä maistaa. Ja sitten toivottiin laulua. Suvisuojan neitikin oli tullut.
Kyllikki tunsi, että häntä käsipuolesta vedettiin saliin. Siellä hänen täytyi juoda mehua, vastata kysymyksiin ja totella kun rovasti kutsui rinnalleen Suvisuojan neidin toiselle puolelle.
Rovasti puheli iloisesti vuoroon toisen, vuoroon toisen naapurinsa kanssa. Hän oli hyvillään siitä, että Suvisuoja oli kansakoulun lähimpänä naapurina. Hyvistä naapureista oli yhtä paljon iloa kuin saattoi olla ikävyyksiä huonoista. Lutherus ei suotta laskenut hyviä naapureita jokapäiväiseen leipään.
Suvisuojan neiti vastasi kohteliaisuuteen. Hänkin oli huomannut tämän todeksi sekä kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli asunut muutaman kilometrin päässä pappilasta, että tänä syksynä jolloin häntä usein oli ilahduttanut koululta kuuluva kaunis laulu.
Sanat kohisivat koskena Kyllikin korvissa. Hän olisi tahtonut painua maan alle, päästä puhumasta, kuulemasta ja näkemästä. Mutta minne hän katsoikin, näki hän edessään Martta Siivosen loukkautuneen suoraksi oiaistun selän.
Emäntä tarjoili enemmän mehua. Ja Kyllikki joi, joi epätoivoisena edes voittaakseen aikaa. Hän kuuli rovastin taas puhuvan laulusta. Ja Suvisuojan neiti yhtyi pyyntöön. Hänen ei sopinut kieltäytyä, ei mitenkään. Mutta kuinka voisi hän laulaakaan?
Hän joi hitaasti, pienin kulauksin, laski lopuksi lasin arvelevasti pöydälle ja kääntyi sitten hitaasti kuin venytellen viime silmänräpäyksiä emännän puoleen kiittämään.