Ja nyt, nyt —! Täytyikö hänen todellakin nyt kääntyä päin kokoontuneisiin, kuulla ystävällisiä sanoja, uudistettuja pyyntöjä ja sitten kiusattuna kuin kidutuspihdissä astua laulamaan?
Silloin viime silmänräpäyksessä tuli apu. Ovi avautui hitaasti, ja ujosti niijaileva tyttönen pysähtyi kynnykselle.
Tulija oli Anni, sama pikku Anni, joka oli jäänyt koululle kotimieheksi Kyllikin lähtiessä omasta, rauhallisesta kodista tänne toisten kiusattavaksi.
Kyllikki tuli niin iloiseksi, että hänen olisi tehnyt mieli siepata Anni syliin. Mutta Anni seisoi suorana kuin sotilas esimiehensä edessä ja ilmoitti koululle tulleen vieraita.
— Vieraita, vai vieraita! udeltiin eri tahoilta. Emäntä arvaili sukulaisvieraiksi.
— Ei, ei! — Taas nousi paha, petollinen puna poskille. Jokainen tuollainen arvelu tuntui kuin viittaukselta. Ihmiset olivat niin halukkaat kajoomaan juuri siihen, jota heiltä tahtoi salata.
Pikku Anni kiiruhti toimekkaasti ja visusti selittämään, että tulija oli vieras nuori herra. Hän oli tullut polkupyörällä.
Syntyi syvä, syyttävä äänettömyys. Siltä Kyllikistä ainakin tuntui. Hätäisesti ja hämillään hän pani työnsä kokoon, lupasi itse pian joutua ja hoputti Annia lähtemään edeltäpäin. Kukaties minkälainen maan kuljeksija oli jäänyt yksin taloon.
— Kas vain, nuoria herroja vieraiksi, Amalia Ruusurinta sanoi palatessaan etehisestä vierastaan saattamasta.
— Ei kai siinä ole mitään pahaa? — Rovastinnan muutoin lempeä ääni tuntui terävältä.