— Ei pahaa, ei, kiiruhti Amalia Ruusurinta vakuuttamaan.
Pastorskasta asialla kuitenkin oli monta puolta. Nuoret osasivat harvoin olla tarpeeksi varovaisia. Santerikin oli sitä mieltä.
Sandra Holppa yhtyi pastorskaan. Hänestä neiti Vaarantauksella oli tavallistakin enemmän syytä varovaisuuteen. Hänellä oli luonnostaan rohkea käytös, eivätkä taipumuksetkaan taitaneet olla parhaimpia. Jo hänen seminaarissa ollessaan oli hänestä nähty, ettei vesa kauaksi kannostaan joudu.
Hilma Heponen punastui, rypisti hieman kulmakarvojaan ja kiinnitti kaiken huomion työhönsä.
Rovasti nousi pahastuneena. Hän oli odottanut parempaa ompeluseuralaisilta. Oli tunnotonta näin käydä nuoren poissaolevan naisen ja hänen kunniansa kimppuun. Kansakouluopettajan työ oli siksi vaikeata ja raskasta itsessään, ettei tarvinnut käydä taakkaa lisäämään panetteluilla ja juorupuheilla.
Rovastinna pani työnsä kokoon. Työajaksi säädetyt tunnit olivat ohi ja rovastilla oli kotona kiireisiä töitä. Hän oli lähtenyt matkaan ainoastaan vaimonsa kyytimieheksi, kun ei huonolla kelillä tahtonut laskea häntä yksin tulemaan.
Neiti Alm, Suvisuojan emäntäkin teki lähtöä.
Emäntä vuoroin pahoitteli, vuoroin pyyteli jäämään. Hän oli työajan päätyttyä aikonut pyytää vieraansa isännän huoneeseen. Sinne oli hankittu uudet kotikutoiset huonekalunpäälliset, — samanlaiset kuin ne, jotka pastorska oli kutonut miehelleen. Juhlan kunniaksi olisi siellä tarjottu hyötymansikkahilloa. Mutta nyt jäi sekä hillo syömättä että uudet päälliset näkemättä.
— Jääväthän tänne Sandra Holppa ja Hilma Heponen sekä syömään että katselemaan, sanoi Martta Siivonen etehisen kynnykseltä. — Hänkin tahtoi päästä kotiin.
Kaksin.