Silloin Sandra Holppa liikahti, korjasi hameenlievettään, painautui tanakammasti tuolin selustaan ja rykäsi. Sitten hän pyysi puheenvuoroa.
— Ei kukaan tähän asti puheenvuoroa käyttäneistä ole tietänyt mitään asiallista. — Se saattaa johtua siitä ett'eivät ole tahtoneet tietää. Mutta minä tiedän ja minä katson velvollisuudekseni puhua, sillä minä kuten pastorskakin pidän leväperäisyyttä tällaisessa asiassa sekä tunnottomana että turmiollisena.
— Lokakuun puolivälissä kun me, Hilma Heponen ja minä, olimme menossa neiti Vaarantauksen luo, näimme verhottomien ikkunoiden läpi kauniin, nuoren miehen neiti Vaarantauksen huoneessa. Mutta kun astuimme sisään, ei miestä näkynyt missään. Hän oli nähtävästi piiloutunut. Ilmeisesti koetti neiti Vaarantaus itsekin uskotella meille että nuori herra oli lähtenyt. Miksi, se oli käsittämätöntä.
Tällä kohdalla keskeytti pastorska. Hän pyysi anteeksi. Mutta totuuden ja oikeuden nimessä pyysi hän saada tietää, oliko neiti Vaarantaus suoraan sanonut että vieras oli lähtenyt.
Sitä ei rouva Holppa aivan varmasti muistanut, eikä Hilma
Heponenkaan, mutta kyllä he kuitenkin luulivat. Lisäksi he olivat
vakuutetut siitä, että vieras oli viettänyt yönsä kansakoululla.
Hilma oli seuraavan päivän aamuna nähnyt hänet kansakoulun pihalla.
Tehtyään tämän ensimäisen hämmästyttävän ja asianomaiselle raskauttavan huomion oli Sandra Holppa monelta taholta, sekä miehiltä että naisilta kuullut kaikenmoisia vähemmän edullisia asioita neiti Vaarantauksen entisyydestä. Miesten lelu ja onkeensa pyydystäjä hän oli ollut jo seminaarissa. Ja samaa oli kertonut Sandralle rouva, jonka lasten kanssa opettaja kesällä oli lukenut. Silloinkin hän oli ollut niin halukas miesseuralle että laiminlöi opettajatoimensa, joten hänen oppilaansa eivät saaneetkaan ehtojaan suoritetuksi. Kerran luuli rouva Holppa itsekin nähneensä hänet iltamyöhäisellä kävelemässä erään vieraan herran kanssa. Hänen sekä mielistelevä että keikaileva käytöksensä oli myöskin pistänyt monen silmään. Se olisi varmaankin huomattavasti esiintynyt Metsämaan Siirin häissäkin, ellei siellä eräs hyvää tarkoittava henkilö, — jonka nimeä Sandra ei tahtonut mainita, — olisi sanonut hänelle vakavia varoituksen sanoja. Sentähden hän oli siellä niin arka, ett'ei paljo näyttäytynytkään muuta kuin johtaessaan laulua. Siksi monet olivat jo paheksuneet hänen käytöstään, että siitä varmaan aikaisemminkin olisi valitettu, ell'ei opettaja mielistelyllään olisi päässyt paikkakunnan johtavien henkilöiden, Suvisuojan neidin ynnä muiden suosioon, niin ett'ei kuka tahansa uskaltanutkaan avata suutaan häntä vastaan. Mutta nyt kun johtokuntaan oli saatu virkaansa pystyvä mies, joka kykeni ylläpitämään järjestystä, saattoi toivoa tämänkin kohdan korjautumista.
— Lopuksi, — Sandra Holppa päätti, — pyytäisin, niin ensikertalainen kuin olenkin, kysyä eikö sekin ole sopimatonta ja loukkaavaa, että nuori opettajatar joko aina itse on kylässä tai pitää vieraita luonaan. Minä en ymmärrä paljon, mutta luulisi että koulutyö kärsii siitä ja että tässäkin siksi on kysymys, joka koskee hyviä tapoja ja kasvatusta.
Sandra istuutui. Syntyi syvä, syyttävä äänettömyys. Pastori pureksi ajatuksiin painuneena kynänpäätä.
— Tässä on todella raskas ja vaikea tehtävä, hän huomautti. — Mutta jos raukkamaisessa arkuudessa muitta mutkitta sysäisin sen syrjään, pettäisin teidän minulle osoittamaanne luottamusta.
— Niin, hyvä pastori, juuri niin. — Sandra niisti liikutettuna nenäänsä. Hän tunsi itsekin, että oli raskasta olla siveyden suojelijana.