— Nuori ihminen, — ihanko hänet jätetään nääntymään yksinäisyyteen?
Minun käy häntä kovin sääli.
— Ettäkö ei minun käy?
Rovastille tuli asiamies, ja keskustelu katkesi siihen. Vierailu kansakoululla jäi tekemättä sekä sinä että seuraavina päivinä.
Suvisuojan neidille ei kukaan vienyt tietoa korkean oikeuden päätöksestä. Mutta hän sai sittenkin vähin erin ja kautta rantain vihiä siitä.
Samana päivänä, jolloin hän kuuli asiasta, läksi hän kyläilemään kansakoululle. Hän aikoi tästä puoleen käydä siellä joka päivä. Hän tahtoi osoittaa minkäverran arvoa hän antoi moisille päätöksille.
Etehisen ovella Kyllikki tuli häntä vastaan. Suvisuojan neiti peräytyi muutaman askeleen. Hän ei voinut uskoa, että se Kyllikki Vaarantaus, jonka hän nyt näki, oli sama, joka kauniina elokuun iltana oli muuttanut paikkakunnalle ja pian sen jälkeen ihastuttanut häntä iloa raikuvalla laulullaan.
Kuinka hän oli laihtunut! Silmät olivat painuneet syviin kuoppiin ja tummat varjot niitten ympärillä tekivät pelottavan vaikutuksen. Ne olivat surun mustareunaisia tiedonantajia.
— Onko — onko laululintumme sairastellut? — Neiti Alm tunsi ettei äänensävy ollut luonnollista, mutta hän jatkoi siltä. — Minä jo rupesin pelkäämään, kun ei ole näkynyt eikä kuulunut.
— Ei sitä aina jaksa laulaa, — ei aina seurustellakaan.
— Tulin ehkä sopimattomasti?