— Minulla sattuu olemaan pari laiskanläksyläistä. — Kyllikin ääni värähti. Sitä väräytti pelko, että neiti Alm ehkä jää hänen luokseen. Lasten kanssa kulkee tieto siitä koteihin, ja kodeista kierii se eteenpäin. Vanhat syytökset saavat uutta sytykettä, uudet syntyvät.
— Jollei nyt sovellu —? Neiti Alm laski kätensä ovenripaan.
— Kiitoksia, minä en voi pyytää sisälle.
Suvisuojan neiti ei uudistanut käyntiään. Noiden syvälle painuneiden silmien tuskallisen säikkyvä katse pidätti häntä. Ja sekin, että hän oli oppinut tuntemaan yksinäisyyttä ihmeitä tekevänä lääkärinä.
Pitäjäläisiä Suvisuojan neiti tästä puoleen kohteli kuten ennenkin. Hän oli vieraanvarainen kaikille, ajellutti hevosellaan hevosettomia ja oli valmis auttamaan sekä neuvoin että töin. Mutta jokaiseen, jonka kanssa hän oli tekemisessä, kohdistui hänen terävän tutkiva katseensa kysyen: oletko sinäkin pärjääjien joukossa? — Ja sisimmässään hän ajatteli sitä hyvää, jota hän oli tahtonut tehdä nuorelle naapurilleen, ja pahaa miksi se oli käännetty.
Vaaramäen kansakoulun ovia eivät tämän jälkeen avanneet muut kuin sen opettaja ja sen oppilaat. Kyllikki ei enää itsekään käynyt muualla kuin oppilaitten kodeissa. Ja sekin piiri pieneni pienenemistään. Häntä ei enää otettu vastaan samalla hyväntahtoisuudella ja luottamuksella kuin alussa. Oltiin kohteliaita, mutta kohteliaisuuden alta huokui kylmyyttä ja epäluuloa.
Ainoa paikka, jonne Kyllikki pelotta ja ilolla läksi, oli pikku Annin koti. Hänen sairaalle sydämelleen teki hyvää nähdä miten Siljan katse kirkastui kohta, kun tuvan ovi aukeni ja "opettaja" astui sisään. Eikä hän missään niin kokonaan voinut unohtaa omia surujaan kuin Siljan vuoteen vieressä.
Anninkin kasvot kirkastuivat samassa, kun opettaja ilmoitti olevansa lähdössä Siljan luo. Jo ennenkuin Kyllikki ennätti saada päällysvaatteet päälleen oli Anni portilla odottamassa. Ja pitkin matkaa riitti hänellä iloista puhetta, — enimmäkseen Siljasta ja niistä lahjoista, joita tämä oli saanut "opettajalta". Silja oli niin kovin ihastunut niihin. Se suuri kirja, jossa oli ne kauniit raamatulliset kuvat, oli hänellä aina luonaan silloinkin, kun hän ei sitä katsellut. Ja sitä kaunista, vaaleanharmaata nuttua, jonka opettaja itse oli kutonut, piti hän myöskin aina vieressään. Hän puhutteli sitä välistä "kissaksi", kun se oli pehmeä kuin kissan selkä, toiste hyväili ja nimitti "Annin opettajaksi".
Kerran tullessaan Siljan luokse huomasi Kyllikki, että Siljan äiti tarkasti häntä pitkään ja tutkivasti. Saattaessaan vierastaan luvasta pihalle emäntä yhtäkkiä sanoi: — Ai, ai miten huonoksi opettaja on mennyt, — melkein yhtä läpikuultavan valkoiseksi kuin meidän Siljamme.
Kyllikki tunsi sanoissa jotain siitä äidin hellyydestä, jota hän viime aikoina niin haikeasti oli ikävöinyt. Kyyneleet kihosivat silmiin, mutta lujalla tahdon ponnistuksella hän sai ne takaisin painetuksi. Sitten hän käänsi puheen Siljaan. Silja oli hänestä mennyt entistäkin heikommaksi. Mahtoiko ruokakaan enään maistua hänelle? Tai tekikö ehkä mieli jotain erityistä?