— Ei tunnu tekevän. Koettaahan hän niistä opettajan lähettämistä aina saada jotain painumaan, — teille ja minulle mieliksi, — mutta vaivaloista se on.
— Hyvä että kuitenkin koettaa, Kyllikki arveli.
— Kyllä taitaa lähtö pian tulla. — Äiti pyyhki silmiään. —
Pääsiäisestä tulee ehkä hänenkin pääsinpäivänsä.
Niin Pääsiäinen oli tulossa! Kyllikki ajatteli sitä illalla, kun unettomana kääntelihe vuoteellaan. Se oli harvinaisen myöhään tänä vuonna. Hänestä oli monesti tuntunut siltä, kuin ei sitä tänä talvena tulisikaan, — ehkä siitä syystä, että hänen voimansa olivat niin lopussa ja lupa oli niin toivottu.
Aune Kanerva oli kirjoittanut ja pyytänyt häntä pääsiäiseksi luokseen. Mutta eihän hän voinut ajatella lähtöä. Pitkä matka tuli kalliiksi eikä velalla opiskelleen sopinut tuhlata varoja huvimatkoihin. Hän oli sitäpaitse käynyt kumman araksi. Ei tehnyt mieli ihmisjoukkoon, missä epäluuloiset katseet vaanivat ja viatonkin asia havaittiin pahaksi.
Kyllikin katse kiintyi yht'äkkiä Aunen antamaan tauluun. Oli kirkas kuutamoinen yö ja kuu sattui paistamaan suoraan tauluun.
Se oli sittenkin valehdellut hänelle. Elämä ei ollutkaan häntä varten, vaikka hän kerran oli tullut siihen takaisin nostetuksi, sen lempeän, auttavan katseen kautta, joka — —
Kyllikin silmät täyttyivät kyynelillä. Miksi, miksi hänet oli herätetty elämään, kun kaikki petti ja pakeni: Erkki, onni ja odottava elämäntyö!
— Minä en jaksa elää, hän sanoi hiljaa katse kiinnitettynä tauluun.
— Kaikki ovat jättäneet minut.
— Eivätkö omani jättäneet minut! kysyi auttajan katse.