— Minä olen koettanut parastani, mutta kaikki uskovat minusta pahaa.
— Millä palkitsivat minun hyvät työni? Mitä uskoivat minun rakkaudestani?
— Minä olen niin kelvoton, niin murtunut. En kelpaa tähän elämään ja vielä vähemmin parempaan.
— Minä annan sen elämän lahjana.
Kyllikistä tuntui siltä kuin Vapahtajan kuva yhtäkkiä olisi saanut muotoa, irtautunut kehyksestä ja lähestynyt häntä. Hän makasi hievahtamatta, tuskin uskaltaen hengittää. Vähitellen rupesivat hänen kyyneleensäkin kuivumaan. Hellyys, suurempi kuin äidin, ympäröi häntä, ja tuntien suloista ennen aavistamatonta rauhaa vaipui hän levolliseen uneen.
Virkistynein voimin hän kävi työhönsä seuraavana päivänä, ja iltapäivällä hän läksi Siljaa katsomaan. Hänen sieltä palatessaan juoksi Anni hengästyneenä häntä vastaan.
— Opettaja, opettaja, meille on tullut vieras.
— Kuka? — Kyllikki koetti puhua niin tyynesti kuin mahdollista.
— Sellainen hyvä, ystävällinen neiti, — kaukaa tullut.
Hyvä ystävällinen neiti! Ja kaukaa tullut. — Kyllikki nousi pitkin harppauksin koulun portaita. Iloinen aavistus oli herännyt.