Hän oli iloinen nähdessään Kyllikin nukkuvan tavallista nopeammin. Mutta yöllä hän äkkiä heräsi. Hänen pelkonsa oli toteutunut. Kyllikki oli sairastunut. Kuume kohosi pitkin päivää, ja iltapuolella rupesi Kyllikki hourailemaan. Hän tahtoi väkipakolla nousta vuoteesta ja mennä sanomaan Martta Siivoselle, että hän aina oli pitänyt heistä kaikista, opettajasta, tädistä ja Eemelistäkin. Hän ei ollut tahtonut eikä tarkoittanut mitään pahaa.
— Ole rauhallinen, Kyllikki! — Aune koetti väkipakolla pitää ystäväänsä vuoteessa. — Minä kerron heille kaikki. Kyllä asiat vielä selviävät.
— Ei, ei, Kyllikki valitteli huitoen tuskaisesti käsiään. — Erkki ei usko minua. Sandra Holppa vei hänet. — Mutta oma syyni, kun pistin hänet pimeään arestiin!
Saatuaan Kyllikin rauhoittumaan ja nähdessään, että hän hetkeksi oli vaipunut unen horrokseen, pistäytyi Aune Suvisuojaan. Suvisuojan hevosella tuotiin lääkäri seuraavana päivänä taloon. Kuume oli silloin laskenut ja lääkäri piti tautia lievänä. Sairaan suuri yleinen heikkous ja huono sydämen toiminta oli hänestä kuitenkin huolestuttava. Mutta nuoruus ja elämän halu merkitsivät tällaisissa tapauksissa paljon.
— Nuoruus ja elämän halu! — Aune hymähti katkerasti. Jos taudin meno riippui niistä, ei ollut paljonkaan toiveita. Ennen aikaansa olivat kumpikin loppuneet.
Ja mistä syystä? Omien erheittensä tähdenkö nuori elämä katkeisi? Tai siksikö, että häntä oli kohdannut suuri, lohduton suru?
Eikö tässä paremmin ollut häijyn, panettelevan kielen kaatama uhri?
— Aune, — Kyllikki raotti väsyneesti silmiään, — luuletko että voisit toimittaa sanan pappilaan? Tahtoisin saada puhutella rovastia.
— Luuletko jaksavasi? Eikö sopisi paremmin sitten kun olet voimistunut?
— Silloin se voi olla myöhäistä, älä estele nyt.