Suvisuojan hevosella tuotiin rovastikin kansakoululle. Mieli täynnä osanottoa, mutta myöskin täynnä syytöksiä sekä itseään että muita kohtaan hän lähti matkalle. Jumala oli totisesti vaativa tämän nuoren elämän heidän, Suopohjalaisten käsistä. Ja mitä voisivat he sanoa puolustuksekseen? Miksi hänkin juuri tämän vuoden alussa oli luopunut esimiehyydestään kansakoulun johtokunnassa? Oliko vanhuuden väsymys todella pakottanut häntä siihen? Vai oliko ehkä ollut vaikuttamassa sekin, että hän mielellään vetäytyi syrjään, kun tunsi nuoremman virkaveljen moittivaa arvostelua ja kiihkeätä halua päästä ohjaksiin käsiksi?
Itsesyytös sydämessä rovasti astui sairasvuoteen ääreen.
Hän hätkähti nähdessään Kyllikin. Oliko kuolema todella painanut leimansa häneen? Tai erehdyttikö rovastia se pelottava muutos mikä viime aikoina oli tapahtunut Kyllikissä?
— Hyvä rovasti! — Pieni laihtunut käsi tarttui rovastin käteen. — Kuinka iloinen olenkaan siitä että tulitte! Te olitte aina niin hyvä minulle.
— Lapsi raukka, huonoa on meidän hyvyytemme ollut, niin minun kuin muiden. — Rovastin käsi vapisi.
Kyllikki yritti istumaan, ja Aune kiiruhti auttamaan häntä. Sitten hän aikoi poistua. Mutta Kyllikki pysäytti hänet. Hän tahtoi Aunen kuullen sanoa sanottavansa.
Kuumeen polttava puna kävi entistäänkin polttavammaksi Kyllikin kasvoilla. Hän hengitti hetken raskaasti ja vaivalla.
— Kai rovasti tietää, että johtokunta antoi minulle muistutuksen sopimattomasta käytöksestä? — Se sanottiin vaivalla. — Yksityisesti on minua syytetty sellaisesta, etten siitä voi puhuakaan. — Kuolevaahan uskotaan, eikö niin?
Rovasti nyökkäsi. Hän olisi tahtonut vastata, vaan sana ei syntynyt.
— Kuolema silmäini edessä tahdon sanoa, että olen syytön siihen mistä minua on syytetty. Mutta minä olen nähnyt, että minulla siltä on paljon syytä. Hän sanoi sen minulle. — Kyllikki nyökkäsi katse kiinnitettynä tauluunsa. — Sentähden minä en enää ole katkeralla mielellä. Sanokaa se heille.