Kyllikin puhuessa seisoi Aune vuoteen jalkapuolessa tarkkaavana seuraten joka värettä hänen kasvoillaan. Kyllikki näytti niin virkeältä. Ja hän puhui aivan ihmeellisellä voimalla. Oliko taudin käänne ehkä sittenkin onnellisesti sivuutettu?
— Älä puhu niin paljon, älä, rukoili Hilma kalpeana pidellen Kyllikin kättä omassaan. — Jos sinä kuolet, syytän minä ikäni itseäni siitä.
— Älä sano niin, Hilma! Ajattele sitä suurta, kaunista työtä mikä sinulla on. Minä rakastin sitä koko sydämestäni. Mutta minulta se nyt jää. Vaan tee sinä sitä monien toisten kanssa. Jumala siunaa sitä työtä. Minä tiedän sen. Ja sitten tulevat kaikki Suomen lapset hyviksi ja onnellisiksi. Se on niin kaunista, niin suurta se työ!
Hilma itki kokoonlyyhistyneenä Kyllikin vieressä. Aune katsoi kysyvästi toisesta toiseen. Hän ei tietänyt näkikö hän palaavan vai pakenevan elämän merkkiä, hourailiko Kyllikki vai puhuiko hän pyhän innostuksen valtaamana.
— Älä anna meidän tehdä työtäsi tyhjäksi, — sai Hilma nyyhkytystensä keskeltä sanotuksi.
— Ei, ei, — älä itke! Surujen vaot ovat kipeät, mutta niistä nousee elämä.
Kävi kuin vavahdus Kyllikin ruumiin läpi. Hän kohottautui äkkiä, koetti saada ilmaa hengittääkseen. Kurkussa kuului lyhyt, omituinen korahdus. Se oli kuin kesken katkennut hätähuuto.
Sydän oli lakannut sykkimästä.
* * * * *
Aune toipui ensimmäisenä vuoteen ympärillä seisovista. Hän rupesi tekemään viime rakkauden palvelusta ystävälleen. Hän oikoi kokoonpainunutta vartaloa, ummisti silmät ja laski kädet ristiin rinnalle.