— Lapsi, lapsi, kauniin muiston jätit sinä jälkeesi, mutta mitä me sanomme? — Vanhan rovastin ääni vapisi.
Siltalan Miina ja pikku Anni itkivät ääneen ovensuussa.
Silloin kuului portaista hätäisesti kiiruhtavia askeleita. Aune tunsi ne miehen askeliksi. Hän aavisti, että odotettu vieras vihdoinkin oli saapunut.
Hän oli jo ovella mennäkseen vastaan, kun ovi ulkopuolelta äkkiä temmattiin auki.
— Myöhään, myöhään! — Sydäntä vihlova huuto kaikui läpi huoneen samassa, kun Erkki painui polvilleen Kyllikin viereen. — Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hänelle oli olemassa vain hänen oma, pohjaton surunsa.
Hiljaa vetäytyivät muut huoneesta. Mutta ennenkuin rovasti läksi kansakoululta meni hän vielä kuollutta katsomaan. Silloin tapasi hän Erkin samassa asennossa, johon he olivat jättäneet hänet.
— Nuori mies, nouse! Älä sure niinkuin ne, joilla ei toivoa ole.
Erkki tunsi miten isällinen käsi lempeän päättävästi tarttui hänen omaansa nostaen hänet koholle.
— Minä, minä olen surmannut hänet! — Erkki vaikeroi kuin lapsi.
— Monet meistä kantavat syyllisyyden taakkaa sinun kanssasi.