— Minä en luottanut häneen. Minä olin mustasukkainen, liian pikainen päätöksissäni, ja kun kaduin esti ylpeys minua kirjoittamasta. Kun ei hän, en minäkään.
— Pikku raukka, hän oli niin murtunut, ettei jaksanut edes puolustaa itseään silloin, kun olisi pitänyt.
— Ja minä saatoin menetellä näin, minä itsekäs, raukkamainen mies!
Hän lyyhistyi uudelleen kokoon, vavisten itkusta. Mutta vanhan rovastin käsi laskeutui kuin siunaten hänen päälaelleen.
— Sure, mutta sure niinkuin hän! —
Vanhuksen silmä kostui ja ääni värisi. — Katso rauhan ilmettä hänen kasvoillaan! Kyllikki Vaarantaus, — sinun Kyllikkisi on Vaaramäeltä korjattu kaikkien vaarojen tuolle puolen.
He toivat kukkia.
Suopohjan pitäjässä olivat mielet kiihdyksissä. Kuolema oli tuttu vieras, mutta tällä kertaa oli sen käynti järkyttänyt kaikkien mieliä. Nuori elämä oli taittunut äkkiä ja odottamatta. Elämäntyöhönsä vasta astunut oli siitä temmattu pois kuin nuori puu, joka ensi hedelmiään kantavana myrsky-yönä suistuu maahan.
Monessa köyhässä ja pienessä kodissa kaivattiin Kyllikkiä.
Suuremmissa ruvettiin hommaamaan pitäjän arvon mukaisia hautajaisia.
Kaikki olivat yksimieliset siitä että he alunpitäen olivat pitäneet
nuoresta opettajasta.
Sandra Holppa pysytteli näihin aikoihin paljon kotonaan. Vain silloin tällöin pistäytyi hän Linnalaan keventelemään mieltään Amalia Ruusurinnalle. Siellä päätettiin myöskin ruveta hommaamaan yhteistä seppelettä vainajalle. Sandra, joka oli ketterä jaloistaan, otti asian huolekseen.