Hän olisi mielellään alkanut kiertomatkansa Vaaramäeltä saadakseen Hilmankin mukaan, mutta hän ei uskaltanut. Hilma oli Kyllikin kuoleman jälkeen suuresti muuttunut. Hän seurusteli melkein yksinomaan Aune Kanervan kanssa ja kuului viettävän pitkät ajat kuolleen luona, aivan kuin he olisivat olleet läheisimpiä sydän-ystäviä.
Kun Sandra seppelehommissaan pyyhkäsi Peltolan syrjätielle, näki hän
Hilman astumassa kirkonkylän kansakoululle.
Sandran sydänalaa rupesi kutkuttamaan. Hänen olisi välttämättä pitänyt päästä mukaan kansakoululle. Mutta nyt se oli myöhäistä, sillä hänet oli nähty Peltolan ikkunasta ja emäntä kiiruhti pihan poikki vastaan.
Hilman askeleet vetäytyivät sitä hitaammiksi kuta lähemmäksi hän tuli kansakoulun porttia. Raskas se oli avata, ja raskasta raskaampi oli koko tämä matka.
Martta Siivonen istui ikkunan vieressä ompelemassa Hilman astuessa huoneeseen. Hän loi pikaisen, tutkivan katseen Hilmaan. Katseessa oli arka kysymys, mitä asia koski. Sitten Martta jatkoi työtään.
— Täti, — Kyllikki on kuollut.
— Minä tiedän sen.
— Minä olen asialla, joka on raskas ja vaikea toimittaa. Mutta se on toimitettava. — Täti, minä tein väärin Kyllikkiä kohtaan. Se mies, jota minä kerran rakastin, rakasti häntä. Siitä vihani. — Eikä Kyllikki muutenkaan ollut sellainen kuin sanoin. Kaikki seminaarissa pitivät hänestä, sekä opettajat että toverit.
Martta keskeytti hetkeksi työnsä ja jäi eteensä tuijottamaan. Veri hänen kasvoillaan nousi ja laski.
— Ei se laulu-asiakaan ollut sellainen miksi me sen teimme. Sandra Holppa oli suuttunut Kyllikkiin, ja kumpikin olimme kateellisia. Sentähden tahdoimme saada hänet syrjään. — Ennenkuin Kyllikki suostui johtamaan laulua tahtoi hän tulla puhumaan asiasta teidän kanssanne, mutta Sandra esti häntä siitä. Senkin jälkeen, kun välit jo olivat rikkoutuneet, kuulin Kyllikin monesti puhuvan hyvää sekä Eemelistä että teistä kaikista.