— Teidänkö syytänne tämä kaikki oli, — tämä joka niin on repinyt ja raadellut!
Martta Siivonen viskasi ompeluksen luotaan. Häntä puistatti mielenliikutuksesta ja puhe oli änkyttävää.
— Täti, vielä yksi vaikea asia! — Minä tulin pyytämään laulua Kyllikille. Sandra Holppa ja Amalia Ruusurinta hommaavat seppeleltä haudalle.
Silloin Martan nyrkki jysähti pöytään senlaisella voimalla, että
Hilma säikähtyneenä hypähti pystyyn.
— Siihen seppeleeseen en pane penniäkään!
— Ei, ei, enhän minä sitä, Hilma hätäili. Hänen oli vaikea puhua. Itku salpasi äänen ja sanat kangertelivat kielellä. — Enhän sitä aikonut pyytääkään. En itsekään ole aikonut ottaa osaa seppeleeseen. Minulla on omia kasvattamiani kukkivia kukkia, sekä ruusuja että muita. Ne minä annan Kyllikille. Mutta Kyllikki piti laulusta. Se oli hänen parhaita ilojaan. Eikö olisi kaunis ja sopiva sovitusuhri, jos nyt täti ja Eemeli hommaisivat laulua haudalla?
— Ei täti voisi kantaa kaunaa, jos täti olisi nähnyt miten huonoksi hän oli mennyt, ja jos täti tietäisi miten yksin hän oli. Moninkertaisesti hän sai maksaa sen, missä hän itse oli erehtynyt.
Silloin Martta Siivosen sydän murtui niinkuin vain äidin sydän murtuu.
— Minä olisin rakastanut häntä kuin omaa lastani, — ja rakastinkin jo, hän nyyhkytti. —
Hän painoi käden pöydän reunaan ja itki siinä, itki nuorta, tuhottua elämää, itki omaa katkeruuttaan ja Eemeliään, joka ei saanut osakseen sitä rakkautta, jota hän niin hyvin olisi ansainnut.