Pappilassa oli hautajaisten edellisellä viikolla tavallistakin hiljaisempaa. Kaikki tiesivät, että rovastilaiset olivat pitäneet paljon Kyllikistä. Ja tiedettiin myöskin, että rovasti katkerasti syytti sekä seurakuntalaisia että itseään nuoren opettajan ennenaikaisesta kuolemasta. Siksi saivat pappilalaiset kaikessa hiljaisuudessa valmistautua surujuhlaan.
Rovastinna riisui kauneimmat sypressinsä ja tuijansa alastomiksi. Hän sitoi niistä haudalle pystytettävän ristin. Ja ristin juurelle hän kiinnitti suuria, valkeita liljoja.
Rovasti kulki tapansa mukaan kädet selän takana huoneesta toiseen ja mietti. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä hän tahtoi sanoa seurakuntalaisilleen haudalla, jonka ääressä he kaikki seisoivat syyllisinä.
Iltasin, kun alkoi hämärtää, kääntyi sekä rovastin että rovastinnnan katse useasti Vaaramäelle johtavalle tielle. He odottivat Erkkiä. Hän asui kuolintapauksesta asti pappilassa, aikoen viipyä siksi kun sai kaikki Kyllikin asiat järjestetyksi. Hän tahtoi ostaa Kyllikin irtaimiston ja sillä maksaa kaikki hänen velkansa. Hän uskoi, että Kyllikki olisi pitänyt siitä. Ja jokainen toivomus, mikä Kyllikillä mahdollisesti oli ollut, oli hänelle pyhä ja kallis perintö.
Muutamia päiviä ennen hautajaisia kutsui Santeri Saha johtokunnan koolle. Hän oli kuullut, että sekä pitäjäläiset että lapset aikoivat laskea seppeleensä Kyllikki Vaarantauksen haudalle. Hänestä johtokunnallakin oli syytä muistaa nuorta, innokasta opettajaa. Lisäksi sopi nyt osoittaa, että kaikki mitä aikaisemmin oli tapahtunut, oli tehty oikeuden ja hyvän järjestyksen nimessä eikä katkerassa ja halpamaisessa mielessä.
Pastori ei kuitenkaan kannattanut rahan tuhlausta kuihtuviin kukkasiin. Opettaja Vaarantauksen elämäntyö oli inhimillisesti nähden katkennut kesken. Sentähden pastori oli sitä mieltä, että johtokunta jatkaisi tätä työtä muistamalla Vaaramäen koulun köyhiä oppilaita. Hän ehdotti heidän hyväkseen perustettavaa muistorahastoa.
— Se on opettajan henkeen tehty ehdotus, Yli-kylän Riikka sanoi ja pyyhki silmiään.
— Kannatetaan, vahvistivat pastorska ja Lahtelan isäntä.
Silloin Martta Siivonen pyysi puheenvuoroa. Hänen suora selkänsä oli painunut kumaraan ja huulet vavahtivat hänen puhuessaan. Hän kannatti ehdotusta, mutta pani vastalauseensa siihen, mitä pastori aikaisemmin oli sanonut.
— En tee tiliä toisten puolesta. Katsokoon kukin itseään. Mutta omasta puolestani sanon suoraan: Katkeruutta minulla oli mielessä eikä rakkautta. Muussa tapauksessa olisin sekä naisena että äitinä pannut vastalauseen. Miestä ei koskaan olisi kohdeltu sillä tavalla.