Tyttö asettui viereiselle tuolille, painoi leukansa käden varaan ja jatkoi harkitseva sävy äänessään. — Eikö se minun kantani sovi myöskin naima-asioihin? Minä luulen ihan varmaan, että ihminen tuntee, kun hän tapaa sellaisen, joka oikein kuuluu hänelle. Ja siihen asti kun on sellaisen tavannut, on paras olla ajattelematta poikia ja sensemmoista. Niinhän?
Eira otti paraillaan esille käsityönsä samalla kun hän selvitteli ajatuksiaan voidakseen antaa paraimman mahdollisen vastauksen kysymykseen. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, tuli jo edelliseen jatkoksi iloisella vauhdilla: Niin, ja jos sellaista ihmistä ei sattuisikaan minun tielleni, en totta vissiin aio käydä pää riipuksissa ja huokailla. Se morsiushuntu ja häittenvietto ei taidakaan olla niin runollista ja kaunista kuin tytöt usein luulevat.
— Oletpa sinä Airi viisas ihmisenalku! - Eira naurahti.
— Täällähän minä viisastun, tuli kohteliaasti vastaan — kun saan jutella kaikenmoisista kysymyksistä, joita täytyy ajatella ja joita ehkä ajattelee hullustipäin, kun ei ole ketään viisaampaa, jolta voisi kysyä. Täällä sinun luonasi, "iso sisko", onkin niin hyvä olla juuri siitä syystä, että täällä saan olla sellainen kuin luonnostani olen, villivarsa, joka tutkivasti lähtee nuuskimaan joka nurkkaa.
Eiran kasvoille nousi kaunis ja sydämellinen ilme. — Sinä tiedät Airi, että rakastan juuri tuollaista suorapiirteistä luonnollisuutta. Maailmassa on niin paljon valheellisuutta. Ihmiset kulkevat ulkonaisten tapojen asussa, joka ei ensinkään vastaa heidän todellista olemustaan. Minussa on vastustamaton halu saada ihmiset olemaan sellaisia kuin he todella sisimmässään ovat. Ehkä muunlaiset ihmiset siksi eivät yleensä tulekaan luokseni. Ja mitä sinuun tulee, tiedät, että suuresti iloitsen, kun saan osaa tuumistasi. Mutta eikö sinun nyt muuten pitäisi lukea läksyjäsi, jos koko päivän olet ollut huviretkellä?
Airi nauroi. — Tietysti. Minä tulinkin tänne vain sen verran, että jaksaisin ruveta pänttäämään kouluviisautta päähäni. Ja nyt minä menen. Mutta sano sentään ensin, miten se sinun Marttisi ja hänen joukkonsa jaksaa.
— Sinun Marttisi! Se sana riipaisi omituisesti Eiran sisintä. — Joukko on kasvanut ja tulot ovat pienet. Lisäksi on Martti, kuten tiedät, heikko terveydeltään. — Eira huokasi.
— Tuo ei kuulu hauskalta, huomautti Airi viisaanmakuisesti samalla soitellen sormillaan pöydällä makaavan kirjan kantta.
Silloin helähti ovikello. — Minä pakenen, pakenen, huusi Airi häviten keittiön ovesta omalle puolelleen.
Hämmästynyt äännähdys pääsi Eiralta hänen avatessaan etehiseen johtavan ulko-oven. Väinö Eerola seisoi hänen edessään.