Sairas huitoi käsiään tuskaisesti kuin huitoakseen itsesyytökset etäälle luotaan. Hän ei tahtonut muistella, ei ajatella. Häntä ei puolustanut sekään, mikä oli Katrilla puolustuksena. Katri oli pienestä asti ollut tuuliajolla, mutta hänellä oli ollut hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Tilaa olisi ollut kotona hänellekin. Mutta hänellä oli pienestä pitäen ollut sellainen vastustamaton halu kaiken kauniin ja hienon perään. Eikä sitä kukaan kotona ymmärtänyt. Anna-Stiina kaikkein vähiten. Sitä moitittiin vain herraskaisuudeksi. Sentähden rupesi mieli tekemään Helsinkiin. Ja siellä sitten — —
— Oi — vooi — vooi —!
Ja kuinka ne vieläkin kiusasivat nuo syvät, säihkyvät silmät ja nuo huulet, jotka suutelivat niin että koko maailma unohtui!
Koko sielunsa voiman hän oli pannut siihen rakkauteen, jonka ne hänessä herättivät ja nyt, nyt teki mieli — kirota tuota kaikkea.
Vaikka olihan hänessä itsessäänkin ollut noita kuumia tunteita ja tuota kummaa, kahlehtivaa voimaa, johon kaikki pelokkaat, vastustelevat ajatukset upposivat kuin meren syvyyteen.
Hän kirkaisi taas ja kädet iskeytyivät kouristuksen tapaisessa tuskassa kiinni vuoteen laitaan.
Jos nyt edes olisi voinut puhua jollekulle — semmoiselle, joka ei olisi udellut eikä tuominnut, vaan joka olisi armahtanut ja auttanut tässä kauheassa kamppailussa! Pian hänen oli astuttava tilille. Hän tunsi sen. Ja tili kammotti. Helvetin tuskia hän jo kauan oli karsinut sielussaan. Helvetin tuskia hän nyt tunsi koko olemuksessaan. Hän ei jaksaisi kestää niitä pitemmälle — — iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen. Ei, ei!
— Auta — auta!
Hiki valui virtana sairaan otsalta. Ruumiin tuskat yltyivät, mutta ajatukset eivät silti vielä helpottaneet.
— Hyvä Jumala, jos lapsi on tyttö ja hän vielä joutuu tällaisille jäljille! Se ajatus puhkaisi viimein kyynelten tyrehtyneen sulun. Hillitön itku vapisutti sairasta ja pani vuoteenkin nytkähdyksittäin tärähtelemään.