Nyt kosketteli vaimo kanteleen kieliä. Hiljaa kuin tuulen tuoma kellojen kaiku värähti se läpi huoneen. Sitten kysyi hän, saisiko jo alkaa, ja saatuaan siihen myöntävän vastauksen asettui hän soittamaan.
Elli oli aina ollut vaihtelevalla kannalla pianon soittoon nähden. Hän oli ihaillut äitinsä ja ison siskon soittoa, mutta oli suuttunut sekä koneeseen että itseensä jankutellessaan omia ikäviä sormiharjoituksiaan. Mutta tämä se oli jotain toista. Semmoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut.
Kansansävel toisensa perästä soi vienona ja surunvoittoisena. Kielet värähtivät kummasti. Pehmeinä, kaihokkaina syntyivät säveleet, vastustamattomalla voimalla tunkien suoraan sydämeen. Kuin kirkkaana pulppuavan puron pohjalta kumpusivat ne kuuluviin, soivat hiljaa huminoiden kuin tuulen tuudittama metsä.
Elli tunsi, että häneltä oli itku kurkunpäässä esiin pulpahtamassa. Mutta hän puri huultaan, niin että se tuli verille, ja nieli nielemistään. Viimein tunsi hän kuitenkin joutuvansa tappiolle, nousi ylös, juoksi lastenkamariin ja heittäytyi siellä jakkaralle nyyhkimään.
Saatuaan täällä mielensä kyynelillä kevennetyksi palasi hän hetken kuluttua hiljaa ja huomaamatta ruokasaliin. Siellä olivat kaikki kerääntyneet pöydän ympärille kannelta ihailemaan. Miten mukavan näköinen se oli, ja miten ihmeen kauniisti se taisi soida! Kaikki kiittelivät. Elliä ei kukaan huomannut. Vasta sitten, kun muut alkoivat poistua, pääsi hän lähenemään.
Tallirenki läksi ensimmäisenä pois, sitten piiat ja sitten rovasti apulaisensa kanssa. Äiti, Elli ja iso sisko jäivät kolmisin vanhan soittajan viereen. Elli kurotti kättään vähän, aivan vähän vaan, mutta rakkauden hienotuntoisuudella käsitti vanhus liikkeen.
"Pikku neidin pitäisi saada tämmöinen omakseen, minä luulen että tämä on mieluinen."
Taas tuppausi itku tulemaan. Mutta Elli tukahdutti sen heti, painautui lähemmä vanhaa soittajaa, katsoi häntä nopeasti silmiin ja kuiskasi hiljaa: "En minä kuitenkaan koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti."
Vanhusta sitten kestittiin, syötettiin ja kahviteltiin. Elli seurasi häntä kuin varjo. Hän tahtoi tarkkaan katsella häntä ja hänen kanneltansa, tuota ihmekalua, jonka kielet olivat punotut Suomen immen suortuvista ja tapit kevätkäen kukkumasta kullasta, ja joka siksi taisi lumota mielen niin ihmeellisesti.
Vanhuksen mennessä saattoi Elli häntä portille ja jäi sinne aitaa vasten nojautuneena katsomaan kuin ystävää, josta iäksi erosi.