Elli ojensi käsivartensa suoraksi ja mies laski kanteleen hänen syliinsä, laski sen hiljaa ja varovasti siihen, kuin pienen lapsen. "Siinä nyt on teille sylinukki", sanoi hän nauraen. Mutta Elli oli jo vaistomaisesti painanut sen rintaansa vasten.
Ensimmäinen ilta kului Elliltä kanteleen virittämiseen. Vähin koetti hän sitä soitellakin, mutta ei hennonnut paljon, sillä hän tunsi taitamattomuutensa. Hän pani illalla kanteleen vuoteensa viereen ja vielä kynttilän sammutettuaan laski hän kätensä lepäämään kielille. Aamupuoleen, kun hän hämärässä rupesi heräämään, oli hänen ensimmäinen haparoiva liikkeensä kielten koskettaminen. Siihen hän heräsi.
Heti kun tilaisuus sen myönsi, matkusti Elli lähikaupunkiin saamaan ohjausta kanteleen soitossa. Hän oli tiedustellut ja saanut kuulla, että siellä asui tuon tunnetun vanhan kanteleensoittajan tytär. Hänen luokseen hän tahtoi mennä.
Hän hankki itselleen osoitteen ja läksi matkaan. Etsittyään vähän aikaa löysi hän paikan, pienen, kellertävän puurakennuksen pihan puolella. Keski-ikäinen nainen tuli ovea avaamaan. Elli tunsi hänet heti hänen äitinsä näöstä, samat suuret, ruskeat silmät, sama lämmin, surunvoittoinen katse.
Vaimo katsoi vuoroin Elliin, vuoroin kanteleeseen ja kysyi sitten, oliko nuori neiti tullut kanteleen soittoa oppimaan. Niin oli, mutta joll'ei nyt sopinut, tulisi hän toiste, kun vain saisi tietää sopivan ajan.
Kyllä se nytkin sopi, jos vaan neiti antoi anteeksi, ettei ollut parempaa paikkaa, jonne käskeä.
Hän avasi oven ja saattoi Ellin sisään.
Huone oli matala ja täynnä tupakan savua. Katettu päivällispöytä seisoi keskellä lattiaa. Ruuan jätteet pöydällä ja käytetyt astiat osoittivat aterian vasta päättyneen.
"Teillä on askareita nyt", sanoi Elli kuin anteeksi pyytäen, "kyllä minä voin tulla toiste."
"Ei, ei suinkaan. Täällä käy koulupoikia ja pari työmiestä syömässä, mutta he ovat juuri lähteneet. Kyllä minä nyt joudan."