Patruunan katse kulki takassa roihuavasta valkeasta, vaelteli sitten muhkeasti paperoitua seinää pitkin katon rajaan ja siitä takaisin hänen omaan hyvinvoipaan olentoonsa. Sitten hän tarttui kuppiinsa, särpi suuhunsa höyryävää kahvia, sivalsi voita paksusti vehnäleivälle ja haukkasi. Kun kahvi oli juotu, otti hän pöydältä tilikirjan ja syventyi sitä tutkimaan. Milloin myhähteli hän tyytyväisenä tuloksille, milloin harmistuneena puraisi huultaan ja puoleksi kiroili. Juuri tällaisena suuttumuksen hetkenä temmattiin ovi äkkiä auki, ja pieni, laiha, vähän kumaraselkäinen naishenkilö pysähtyi kynnykselle.
"Patruuna!" Äänessä värähteli hillitty liikutus. "Nyt sanon sen viimeisen kerran. Jos ette tahdo hevosraukkaa hengiltä, niin käykää katsomaan, miten Kalle sitä pitelee."
"Häh", sanoi patruuna silmiään nostaen, "mikä taas hätänä?"
"Se vaan että Kalle pieksää Pollen hengiltä. Hän kävi avannolla, ajoi mäkeä ylös, ja kun Polle ei siitä heti päässyt nousemaan — siinä kun ei enää ole kuin sulaa maata tai iljannetta — tarttui hän piiskaan. Se vinkui vimmatusti. Minä kuulin sen omin korvin. Silloin Polle teki viimeisen ponnistuksen, iski kavionsa iljanteeseen ja nykäisi niin, että sen sisälmykset kai revähtivät. Reki hytkähti. Tiinu kaatui. — Uskoi patruuna tai ei, mutta totta se on. Ja nyt on Kalle vienyt Pollen talliin, sitonut riimusta kiinni ja ruoskii sen kai kuoliaaksi."
Hengästyneenä kiireisestä kertomuksesta vaikeni Leena. Hän oli pelännyt keskeyttämistä, ja siksi oli arvelematta antanut sanojensa tulvana tulla. Mutta patruunalla ei näkynyt olevan aikomusta keskeyttää. Hän oli koko ajan istunut hiljaa melkein silmiään räpäyttämättä Leenaan tuijottaen. Nyt pääsi häneltä pilkallinen nauru.
"Joko nyt loru loppui."
"Jo."
"No hyvä, saat mennä sitten. Katso sinä piikojasi, miten karjasta huolta pitävät, ja anna minun ja renkien huolehtia omista asioistamme."
Leena seisoi hetken kuin kivettyneenä.
"No, etkö sinä paikaltasi pääse. Joko sääret käyvät kankeiksi kuin
Pollen?"