"Kiellät eläinrääkkäyksen."
"Vai huolehdit sinä minun velvollisuuksistani? Kiitoksia paljon. Mutta pääsiäislupa on lyhyt, mene lepäämään ja ole rauhassa."
Pojan käsi puristautui nyrkkiin, kasvot punehtuivat ja vaalenivat vuoroon ja käsi kohosi. Mutta silmänräpäyksessä hän hillitsi itsensä, käänsi selän isälle ja kiiruhti pois. Vasta salissa saivat hänen tulvilleen nousseet tunteensa päästä purkautumaan. Hänen puristuneet kätensä kohosivat, silmä iski tulta ja tuskasta värähteli ääni. "Vanhurskas Jumala", sai hän sanotuksi, "kosta, kosta!"
Sanat tulivat ajattelematta, vaistomaisesti, vastustamattomalla voimalla kuin purkaus tulivuoren polttavasta povesta. Jalka polki maata ja katse oli kuin kiinni naulittu siihen suuntaan, jossa isä istui.
Vasta kun ruokasalista alkoi kuulua hiljaista liikettä, vaikutti se vapauttavasti. Pojan katsekin silloin siirtyi ovesta ja kiintyi kuvaan, joka riippui seinällä vastapäätä. Se oli nuoren, miellyttävän naisen kuva. Katse oli lämmin ja syvällinen, piirteet pehmeät. Suun ympärys ilmaisi herkkää tunteellisuutta, joka elämän kovassa koulussa oli tulikasteensa saanut.
Enempää ei tarvittu. Samassa kuin pojan katse kuvaan sattui, suli kirsi hänen sydämestään. "Äiti, äiti", äännähti hän, heittäytyi leposohvalle kuvan alle ja kätki kasvot sohvan kaidetta vastaan.
Patruuna oli sillävälin noussut nojatuolistaan, kävi kohentelemassa hiilosta ja asettui sitten ikkunasta katselemaan, näkyisikö Kallea pihalla. Olikohan se vielä Pollea ruoskimassa! Ilkeä juttu tuo!
Palkit polttivat patruunan jalkapohjia. Jos se oli totta, mitä Leena oli sanonut! Jos tulisi kerran hänen maksettavakseen viattoman luontokappaleen kärsimykset? — Taas pääsi patruunalta hiljainen kirous. Pitänee tästä mennä katsomaan, mitä se mies tehnee. Ei maittanut kahvi enää, ei käynyt luku. Paras lähteä jaloittelemaan.
Patruuna otti lakkinsa eteisen naulasta ja läksi. Ylpeys esti häntä kuitenkin osoittamasta levottomuutta. Keppiä heilutellen sormensa nenässä asettui hän vain Kallea huutamaan. Vastausta ei kuulunut. Pieni juoksupoika, joka seisoi kaivon kannella ottamassa vettä, sai tehtäväkseen hakea Kallea. Patruuna tahtoi oriin valjaisiin. Hän aikoi käydä sahalla.
Kun poika avasi tallin oven, hellitti Kalle lyömästä ja heitti piiskan nurkkaan. Hän oli lakitta päin, kasvot punaisina kiukusta. Edellisenä päivänä hän oli tullut kaupungista aika pöhnässä. Siellä hän oli kadottanut kellonsa, katkaissut patruunan reestä aisan ja vaihtanut uuden uutukaisen lakkinsa vanhaan. Ei ollut ihme, että nyt pisti vihaksi!